16.10.2014

Huopaamista ilman soutamista

Yhtenä syksyn viimeisestä rutistuksista ryhdyimme piharakennuksen eli tiilimörskän katon laittoon. Ystävämme Mikki on rakennusalan miehiä, ja kesällä työmaalla vieraillessaan tuli luvanneeksi meille yhden viikonlopun verran talkootyötä. Reippainkaan rakentaja ei jätä sellaista tarjousta väliin, joten päätettäväksi jäi enää työsuorituksen kohde. Talon pystytyksen ohella pyrimme pikkuhiljaa siinä sivussa edistämään piharakennusten laittoa, koska aiheellinen pelkomme on, että talon joskus välttävästikään valmistuessa tullee kaikkeen tekemiseen vähäksi aikaa totaalinen stoppi. Ja tuota stoppia odotellessa on hyvä suunnata osa energiasta myös muuhun kuin taloon, jotta silloin ei oltaisi ihan nollassa piharakennustenkaan suhteen. Lieneekö tässä mitään varsinaista ja pitävää logiikkaa, mutta näin me tämän olemme ajatelleet.

Katon materiaaliksi valikoitui pienen pohdinnan jälkeen perinteinen kolmiorimahuopakate, joka meidän mielestämme on vanhaan pihapiiriin ihan erinomaisen sopiva katemateriaali. Tiilimörskämme on selvinnyt pelkän aluskatteen voimin herra ties kuinka monta vuotta, ja kattohommassa virkistävää vaihtelua olikin se, että hommiin voitiin ryhtyä heti, kun katolta vaan oli lapioitu vuosien mittaan kertyneet lehdet ja neulaset - joita ei ollut ihan vähän. Mutta kun tähän saakka projektissa kaikki on aina alkanut raivaamisella ja purkamisella, niin sen rinnalla pienet lapiohommat eivät paljon painaneet!



Materiaalihankinnoissa olimme taas saaneet apua Rautian Pekalta, joka edustamansa yrityksen mainossloganin mukaisesti tekee aina parhaansa, "jotta onnistuisimme kerralla". Ja vaikka tälläkään kertaa emme itse tienneet mistään mitään, niin Pekkapa tiesi, ja vielä niin tarkkaan, että sitten loppujen lopuksi tarvikkeista jäi jäljelle kaksi kolmiorimaa ja pari kourallista nauloja. Aika tarkka kaveri!

Töiden alku lauantaiaamuna sujui hitaanlaisesti ja vähän tuumaillen, liekö sitten oma vaikutuksensa edellisenä iltana juhlituilla harjakaisilla? Niin tai näin, mutta vauhtiin päästyämme saimme päälle hyvän vireen, ja homman luonne valkeni meille aloittelijoillekin. Aluskatteen päälle 23mm raakaponttilauta, räystäille laudat ja räystäspellit, ponttilaudan päälle kolmiorimat, niiden väliin huovat, ja rimojen pintaan vielä huopakaistat, näin se kutakuinkin eteni. Yhdessä viikonlopussa ei ihan saatu valmista, mutta niin paljon kuitenkin, että seuraavana viikonloppuna osasimme hoitaa homman omalla porukalla valmiiksi asti. Yksi opittu asia oli myös oikea tekniikka naulojen hakkamiselle - naula sormien väliin tupakan tapaan, niin että kanta on kämmenpuolelle päin. Tiukka napautus, jolla naula saadaan huopaan kiinni, näpit pois välistä, ja yhdellä lyönnillä naula paikoilleen. Tai no, alussa lyöntejä tarvittiin ehkä viisi, ja lopussakin vähintään kaksi, mutta parempaan päin. Ja jos alkuun tuo aloitusote tuntuikin hankalalta, niin pari kertaa itseään kynsille lyötyään logiikan tajusi kyllä  - ja varsin kipeällä tavalla. 





Kattohomman tekeminen sai meidät ihan loistofiilikselle, oli kiva saada jotain konkreettista ja näkyvää aikaan vielä näin kauden päätteeksi. Itse koin huopanaulojen nakuttelun jollain tapaa hyvin terapeuttiseksi, ja vaikka huopanaulapyssykin olisi ollut tarjolla, niin huihai, vasarahommat voitti kirkkaasti. Toisen viikonlopun lauantaina vietinkin katolla viisi tuntia ihan yksin, hakaten 1200 naulaa, kaunista syyssäätä ja hyvää musiikkia fiilistellen, ja äidin välillä kiikuttamia kahveja ja voileipiä nauttien, kaukana katala maailma! Ja vaikka emme itse lähtökohtaisesti tiedäkään näistä hommista mitään, niin kun joku vaan näyttää meille, niin kyllä tulosta sitten syntyy. Itsetuntoa kummasti kohottaa, kun ammattilainen toteaa että "hiton hyvin te vedätte". Talkooviikonlopun teemana olikin "hyvä meidän tiimi!", ja ihan aiheesta.



Ja niinkuin naamasta näkyy - onnea on ihan itse tehty huopakatto!



6.10.2014

Harjakaishuumaa

Rakentaminen ei aina ole pelkkää juhlaa, mutta kun juhlan aihetta tulee vastaan, kannattaa tilaisuus käyttää hyväksi. Tämän kesän tavoitteena oli päästä rakentamisessa aluskatteeseen saakka, ja kun tuo tavoite oli saavutettu, oli viime viikon perjantaina myös harjakaisten, eli harjannostajaisten aika. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan harjakaisissa ollut mukana, joten juhlajärjestelyt oli syytä aloittaa vilkaisulla Wikipediaan. 

"Harjannostajaiset on talonrakennuksen perinteeseen kuuluva juhlatilaisuus, joka perinteisesti pidetään rakennuksen vesikattotöiden valmistuttua kun rakennus on saatu suojatuksi sateelta. Harjannostajaiset järjestää tilaaja, joka kutsuu tilaisuuteen kaikki hankkeeseen osallistuneet, muun muassa rakennustyöväen ja suunnittelijat. Perinteisesti tilaisuus pidettiin työmaalla, mutta nykyisin useimmiten ravintolassa tai muussa vastaavassa juhlapaikassa. Ohjelmassa on yleensä puheita, ruokailu ja jonkinlainen viihdyttävä osuus. Suomessa hernekeitto on perinteinen harjannostajaisissa tarjottava ruoka. Juomaksi on usein olutta."

Konsepti kuulosti meistä sellaisenaan toimivalta, joten tuumasta toimeen. Vieraslistalle päätyivät rakennusmiesten ja muiden tähän mennessä mukana olleiden lisäksi naapurit, sillä niin paljon olimme kesän mittaan kyläkaupalla päiväkahvitellessamme saaneet harjakaiskyselyihin vastailla... Ja siksi toisekseen meillä on maailman mukavimmat naapurit, joten siinäkin mielessä he kaikki olivat itseoikeutetusti kutsuvieraiden joukossa. Menuksi oli helppo päättää perinteen mukaisesti hernekeitto, ja kun itse olemme suuria oluen ystäviä, saisi juhlaväkikin sitä juodakseen. Hetken mietimme valikoiman laajentamista siideriin ja viiniin, mutta sitten totesimme, että mitäpä suotta sen enempää hifistelemään - jos ei olut kelpaisi niin olkoon kelpaamatta. Että niinkin huomaavainen isäntäpari tässä talossa.

Juhlat halusimme järjestää tontilla, sillä luonnollisesti halusimme vieraiden pääsevän tutustumaan talomme tähän vaiheeseen, vaikka keskeneräisten lattiarakenteiden vuoksi talossa sisällä ei voitaisikaan juhlia. Ja kun lokakuun alussa säätila voi olla millainen tahansa, valikoitui juhlapaikaksi piharakennuksemme, jota perheen parissa tuttavallisesti ihan vain tiilimörskäksi kutsutaan. Ja joka kesän ajan on toiminut työmiestemme taukotilana sekä kaiken epämääräisen rojun säilytyspaikkana, työmaatoimistoa unohtamatta. Juhlajärjestelyt alkoivatkin näin ollen roinan tyhjennyksellä ja siivouksella - niinkuin niin hirveän moni projektimme vaiheista kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Juhlatila puoliksi tyhjennettynä ja jo valaistuna.


Siivouksen lisäksi pienellä panostuksella valaistukseen (jota ennen juhlapäivää ei ollut vielä olemassakaan) sekä sisustukseen saatiin juhlapaikasta ihan salonkikelpoinen tila tarkoitusta varten;


Huomatkaa myös käytännölliset pöytäkukkaset, jotka olivat se ainoa myönnytyksemme perinteestä poikkevalle juomavalikoimalle. Käytännöllisyyden lisäksi valintaan saattoivat tässäkin kohtaa vaikuttaa isäntäparin henkilökohtaiset mieltymykset, mutta tuntuivatpa nuo vieraidenkin mieleen olevan, sillä jäljelle jäi ehkä yhden yömyssyn kokoinen annos yhden putelin pohjalle.

Ovatpa muuten harjakaiset vanha perinne tai eivät, mutta moni vieraistamme kuulosti kovasti yllättyneeltä kutsun saatuaan. Erityisesti meitä liikutti yksi suurella lämmöllä muistamistamme projektin osallisista, 80 vuoden paremmalla puolella oleva panostajamme Simo, joka kutsun saatuaan totesi; "Kyllä minä tätä todella arvostan. Tämä on toinen kerta urallani, kun minut kutsutaan harjakaisiin!". Meidän puolestamme Simolle suuret kiitokset osallisuudesta projektiin, ja kiva kun pääsitte vaimon kanssa mukaan juhliin!

Itse juhlista ei tullut paljon kuvamateriaalia napsittua, mutta isännän ja emännän tärkein tehtävä onkin vieraiden hyvinvoinnista huolehtiminen, sekä tietysti juhlahumusta nauttiminen. Juhlahumun kyllä tunsi otsalohkoissaan sitten seuraavana aamuna, kun oli aika aloittaa kattotalkoot tuon tiilimörskämme uuden vesikaton parissa. Siitä lisää ensi kerralla...

...mutta tällä kertaa tiilimörskästä vielä muutama sananen; kyseessä on siis tontillamme aikanaan sijainneen saha- ja myllylaitoksen entinen konehuone, joka on säästynyt muun tuotantolaitoksen tuhonneesta tulipalosta oletettavasti juurikin tiilirakententeensa ansiosta. Harjakaislahjaksi saimme naapureilta huikean hienon tontin historiaan liittyvän lahjan, jonka he katsoivat ennemmin kuuluvan meidän mäellemme kuin itselleen. Kyseessä on tuon "Sahalahden Myllyosuuskunnan" rahakirja, johon on kirjattuna osuuskunnan tulot vuoden 1910 alusta aina vuosikertomukseen ja tileihin vuoden 1917 päätteeksi. Rahan arvon kehitystä tuolta ajanjaksolta paremmin tuntematta hyvältä näyttää bisneksen kehitys - kun vuoteen 1910 on lähdetty 139,73 markan säästöllä edellisestä vuodesta, on vuosi 1917 päätetty 17 087,63 säästöön! Niin tähän rahakirjaan kuin koko tontin historiaankin on syytä perehtyä jossain vaiheessa huolella, mutta olipa aika huikea lahja, KIITOS!




21.9.2014

Maalari maalasi taloa...

... ja vaikka meillä ei vielä maalata sinistä eikä punaista, niin maalataan kuitenkin - nimittäin teknistä tilaa. Talomme asettuu rinnetontille sillä tavalla kätevästi, että lekaharkoista muurattuihin perustuksiin saatiin kätevästi kellarimainen tila kaikille taloteknisille vempaimille, ja siinä samalla vähän ylimääräistä lämmintä varastotilaa. Tuon teknisen tilan olisi voinut toki maalata jo aikaa sitten, mutta kun ammattilainen tuli ja sanoi, että se kannattaisi maalata ennenkuin sinne tulevat pelit ja vehkeet, niin mehän olimme samaa mieltä, ihan totta ja tietenkin! Ei suoraan sanottuna ollut tullut mieleenkään, että sille ylipäätään pitäisi jotain tehdä, mutta joo, kannattaisi varmaan. Siinä sanomisen tilanteessa esitimme ehdottomasti, että kyllä tämä on meillä koko ajan ollut mielessä, mutta toisaalta - koko ajanhan me esitämme tietävämme kaikesta tästä aika paljon enemmän kuin mitä todellisuudessa tiedämme.

Tässä työvaiheessa, niinkuin ihan parissa muussakin, minun tehtäväni oli mennä rautakauppaan ja kertoa olevani tekemässä jotain mistä en tiedä mitään. Aina yhtä ylevä tilanne, mutta toisaalta - mitä hävittävää siinä tilanteessa voisi olla? Minun pokkani pitää, ja samoin pitää meidän oman Rautian myyjämme Pekan, joten ketään ei kai haittaa. Rautakaupassa fuulaaminen sitäpaitsi paljastuisi aika äkkiä, joten aina voi vaikka kalastella säälipisteitä. Edes tytöttelyyn en ole törmännyt, toisaalta sitten taas - näin nelikymppisenä sitä saattaisi välillä suorastaan toivoakin!

Todeta täytyy, että teknisen tilan maalaminen kävi ihan työstä. Lekaharkosta muurattu seinä ja 30 neliötä pohjapinta-alaa vastasivat siitä, että toimistotyöläisen käsivarret saivat kyytiä. Maalin tuuppaaminen rosoiseen pintaan ei ollut kevyttä hommaa, ja maaliakin kului enemmän kuin olimme osanneet arvioida (yllätys!), joten työ keskeytyi välillä uuteen rautakauppareissuun. Kaksi kerrosta kattoon ja lattiaan, ja olimme ihan valmiita. Jopa siinä määrin, että seuraavana yönä särkevät kädet hieman haittasivat nukkumista.




Työtä jatkettiin seuraavana viikonloppuna kolmannella maalikerroksella seiniin ja ensimmäisellä lattiaan, mutta teknisen tilan parin päivän mittainen maalausurakka sai meidät miettimään tulevaa (ja kotimatkalla Helsinkiin tutkimaan vuokrattavia ruiskumaalilaitteita). Meidän pyhä tarkoituksemme kun on nimittäin suorittaa kaikki talon maalausvaiheet itse, aina ikkunanpokista ulkoverhoiluun, ja lattialankuista peltikattoon, ja jos yhden teknisen tilan jälkeen olemme ihan done, niin mitä sitten ne muut urakat? "Tuulta päin" lauloi Tommi Läntinen, ja onneksi tälle syksylle maalaillaan enää vain teknisen tilan lattia toiseen kertaan. Ensi kesänä uusi voimin...

Uusista voimista puheen ollen. Kuluneella viikolla meihin on iskenyt ihan totaalinen raksaväsymys. Työelämä vie molemmilta tällä erää mehut ihan totaalisesti, minkä lisäksi tämän rakennusvaiheen puoli vuotta kestänyt jokaviikonloppuinen ravaaminen Helsingin ja työmaan välillä alkaa vaatia veronsa. Työkaverin kanssa ollaan aina naurettu, että työviikolla viimeistään keskiviikkona alkaa tehdä mieli alkoholia, mutta jos sama tunne iskee jo maanantaina, niin jotain tarttee varmaan tehdä... Vitsi vitsinä, mutta totta toinen puoli. Oliverin kanssa yhdessä totesimme, että kun hommasta alkaa kadota hauskuus, niin silloin pitää ottaa aikalisä, kun projektia siintää joka tapauksessa vuosiksi eteenpäin. Alunperin tämän kesäkauden tavoitteena oli saada hirsirunko pystyyn ja aluskatteeseen, ja kun siinä ollaan ja kohta vielä lattiarakenteiden verran pidemmälläkin, niin tuntuu että alkaa myös hiljakseen riittää. Talven varalle on joka tapauksessa tiedossa erilaisia projekteja tarjouspyyntöjen ja jatkosuunnitelmien muodossa, eli lomailemaan tässä ei missään tapauksessa olla ryhtymässä.

Maalaushommiin vielä palatakseni - jos teknisen tilan maalaaminen olikin ensimmäinen varsinaiseen taloon liittyvä maalausurakka, niin ei tontilla sentään ihan ensimmäistä kertaa heiluttu maalisuti kädessä. Kesän 2013 ensimmäisenä kesälomaurakkana olin käynyt tontin vanhan ruosteisen lipputangon kimppuun rälläkän ja maalisudin kanssa, sillä olihan valtauksen merkiksi saatava Sahalahden viiri salkoon. Tämänkin kunniaksi tontilla muuten juotiin kahvit, koska juhlan aiheiden puute on tässä hommassa silkkaa mielikuvituksen puutetta. Vähän sama meininki kuin samppanjan juonnissa siis, syytä on aina.

















Lipputangon lisäksi komeassa maalissa tontilla seisoo huussi eli puusee! Meidän rakennusmiestemme ei tarvitse kyykkiä pihapuiden juurella, vaan asioimaan pääsee ihan tilaustyönä tehtyyn hotelli helpotukseen. Huussin sisustus jäi meiltä alkukesästä harmillisesti hieman kesken, ja sitä se on edelleen, mutta koska valituksiakaan ei ole kuulunut, lienevät asiat kohtuullisen hyvin. Meidän taloudessa homma meni perinteiseen tapaan niin, että minä päätin kokonaisuuden värimaailman, ja se perheen taiteellisempi puoli sitten käytännön toteutuksen.




















Niin, ja mitä ensi kesän maalaushommiin tulee, niin ilmoittautumisia maalinkeitto- ja maalaustalkoisiin otetaan vastaan jo tässä vaiheessa! Perinnerakentamisen henkeen tarkoitus on nimittäin keitellä ulkoverhouksen maalit itse, niin puna- kuin keltamultanakin. Marjanpoimintatalkoissa ystävämme meiltä jo kovasti kyselivät, miten se sellainen maalinkeitto tapahtuu, ja vaikka emme siinä vaiheessa yhteenkään kysymykseen osanneet ilman Googlea vastata, niin onhan tässä pitkä talvi aikaa opiskella, tätäkin...!

1.9.2014

Paluu arkeen

Blogin päivityksessä on tullut luova tauko lomien loputtua ja arjen alettua. Meillä arki tarkoittaa sitä, että työmaa jää 180 kilometrin etäisyyden päähän ja varsinainen fyysinen työ hankkeen parissa sunnuntaipäivien varaan, Oliverin painaessa kuusipäiväistä työviikkoa. Itse pääsen paikalle yleensä jo perjantai-iltana, mutta pakko on tunnustaa, että hommien paiskiminen yksin on niiiiiiin paljon tylsempää! Yksi työkaveri tuossa kysyi, miten pystymme painamaan töitä tässä mittakaavassa ja silti sulassa sovussa, kun oman miehen kanssa hermo kuulemma menee hevosaitausta tehdessä viimeistään kolmannen aidantolpan kohdalla. Totuus meidän tapauksessamme kuitenkin on, että tylsäkin homma on tuntuu paljon hauskemmalta, kun meitä on siinä kaksi tekemässä. Tunnustamme toki myös sen, että välillä tulee katsottua toista vähän vähemmän rakastavasti, mutta toistaiseksi tämä kaikki on ollut parisuhteenkin kannalta pelkkää plussaa.

Loman viimeinen sunnuntai tuli vietettyä mukavasti marjanpoiminnan merkeissä. Kuten viimeksi jo kerroin, saimme tontin mukana komeat 26 marjapensasta, joten marjoja riittää meidän kahden hengen perheemme ohella muutamalle muullekin. Jo perinteeksi (koska tämä oli toinen kerta, on kyseessä vankka perinne) muodostunut marjanpoimintaporukkamme muodostuu kahdesta helsinkiläisestä ystäväperheestä, joista molemmat tuovat ruokapöytään nyyttärihengessä ruokaisaa salaattia tykötarpeineen, meidän vastatessamme grillauksesta. Ja miten kiva olikaan tulla "kotiin" vanhempien luona keitettyjen iltapäiväkahvikamppeiden kanssa, kun meillä oli näin paljon väkeä!


Harras toiveemme on, että joskus tänne maalle asettuessamme meillä riittäisi paljon viikonloppuvieraita muualla Suomessa asuvista ystävistämme. Eikä missään tapauksessa pelkästään (mutta vähän kuitenkin) siksi, että talkootyötä tulee tulevina vuosina riittämään...!

Pari seuraavaa sunnuntaita sujui sitten astetta totisemmissa merkeissä, rakennussiivouksen parissa. Kurkihirsien nostoon saapuvalle kurottajalle piti tehdä tilaa, mikä tarkoitti kehikon pystytyksestä jääneiden hirsien lajittelua säästettäviin ja hävitettäviin. Säästettävät piti saada yhteen pinoon ja sateilta suojaan, ja hävitettävätkin noin kymmenen erillisen kasan sijasta mielellään vaikka vain pariin pinoon. Eikä siinä mitään, kyllähän ne hukattavat palat saattoi pistellä moottorisahalla sellaiseen kannettavaan kokoon, mutta ne säästettävät sitten... Välillä Oliver varmaan toivoisi tekevänsä projektia jonkun raa´alla voimalla varustetun karpaasin kanssa, mutta täytyy toivoa että jotkut muut ominaisuuteni korvaavat nuo minnihiirimäiset hauislihakseni? 

Kuluneen kolmen viikon aikana, meidän painaessamme hommia omilla tahoillamme kaupungissa, ei työmaamme suinkaan ole lepäillyt laakereillaan. Hirsimiehistä on tullut kattomiehiä, ja talo on saanut tulevaa muotoaan rungon korotuksin ja kattotuolein. Vanhasta hirsirungosta jätettiin ylin hirsikerta laittamatta, sillä nuo hirret olivat täynnään vanhojen kattotuolien koloja. Lisäksi runkoa haluttiin hieman nostaa vinttitilan käytettävyyden eduksi ja toisaalta etukuistille riittävän korkeuden saamiseksi. Runkoa jatkettiin pystyrakentein, joiden avulla samalla varmistettiin tasainen kiinnityspinta kattotuoleille (maallikon prosessikuvaus kyseisestä työvaiheesta). Mutta tältä se näyttää;







Niin se vain meidän uudisrakenteinen talovanhuksemme alkaa saada oikean talon muotoa, miten hyvältä se tuntuukaan! Kovasti meitä on jännittänyt, miltä talon lopullinen korkeus vaikuttaa, tuntuuko talo paikkaansa sopivalta, vai onko se mäellänsä kuin kirkko keskellä kylää. Vaan hyvällehän tuo näyttää, ja komea paikka tulee saamaan komean talon, siltä se ainakin nyt näyttää!

5.8.2014

Kun kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa...

Rakentaminen on välillä vähän rankkaa. Myös rakentamisvaiheeseen pääsy voi olla rankkaa, jos ensin pitää tyhjentää ja purkaa yksi talo, jotta sen voi siirtää uuteen paikkaan. Sekin voi olla uuvuttavaa, jos tontilla rakentamisen aloittaminen edellyttää kainaloihin asti ulottuvien pusikoiden raivausta, sortumisvaarassa olevien vanhojen piharakennusten tyhjentämistä ja purkamista. Jotakuta voisi väsyttää se, että nykyisen asunnon ja projektin välimatka on 180 kilometriä, eikä perheessä edes ole autoa. Ja joku voisi puutua siihenkin, että toinen projektin osallisista tekee kuusipäiväistä työviikkoa, ja toinen muuten vaan pitkää päivää. Eikä raha-asioidenkaan miettiminen tavallista palkansaajaa ja osa-aikayrittäjää nyt varsinaisesti piristä.

Miten tätä sitten oikein jaksaa? Ihmeen hyvin, täytyy sanoa. Oleellista tietysti on se, että projektin molemmat osapuolet ovat mukana omasta vapaasta tahdostaan (vaikka toiselta kysyttiinkin vasta kun toinen oli jo päättänyt ryhtyä), täysillä ja mielellään. Henkisen jaksamisen näkökulmasta liputamme väljän aikataulutuksen puolesta, vaikka kukkaroon kurkistaessa se ei aina tunnukaan järkevältä. Ehkä omalle mielenterveydelleen voi kuitenkin laskea jonkinlaisen hintalapun? Ja kuten aiemmin jo todettua, edellä mainittujen lisäksi on hyvä tehdä pakollisten ja välillä puuduttavien työvaiheiden ohella mieluisia ja mukavia juttuja. Ja mikäpä voisi olla mukavampaa kuin puutarhan hoito?


Jo projektin alkuvaiheessa asetimme tavoitteeksi vanhan pihapiirin löytämisen talomme uudeksi sijoituspaikaksi. Mielissämme siinteli tietysti pittoreskilla tavalla rönsyilevä, vanhojen omenapuiden ja marjapensaiden koristama, sievien piharakennusten ympäröimä ihanuus. Haaveet harvoin kohtaavat todellisuuden, ja oikeassa elämässä hylätty vanha pihapiiri kasvaa nokkosta ja horsmaa, ja ne marjapensaat on kaivettava esille raivaussahan ja välillä kirveenkin kanssa. Mutta silti - siellä ne ovat! Vanhassa rakennuspaikassa on se hauskuus, että piha on ottanut muotonsa jo kauan ennen meitä. Joku muu on ehtinyt kokeilla, millä puolella pihaa pensaat parhaiten viihtyvät ja minne kasvimaa kannattaa laittaa. Hyvällä tuurilla se joku on jättänyt jälkeensä pari perennaakin. Ja mikä parasta, puutarha näyttää puutarhalta jo silloin, kun toisella puolella pihaa taloa vasta rakennetaan!


Vanhalle pihalle kannattaa antaa aikaa siinä missä vanhalle talollekin. Ajan kanssa ja pikkuhiljaa siivoilemalla tulee antaneeksi tilaa esimerkiksi niille perennoille, joita ei ensisilmäyksellä rikkakasvien joukosta edes erota. Vanhojen pensaiden kanssa tumpelompikin voi opetella puutarhurintaitoja, kun eivät ne ihan pienestä pahakseen pistä. Tai kuten meidän tapauksessamme, pensaita on siinä määrin riittävästi, 26 kpl, että yhden pensaan menetys ei aiheuttaisi varsinaista katastrofia. Tällä(kin) osa-alueella ennakkotietämyksemme oli nolla, mutta opaskirja toisessa ja oksasakset toisessa kädessä on ihan hyvä aloittaa.

Meidän puutarhamme on meidän nyt toista kokonaista kesää. Tontti siirtyi meidän omistukseemme heinäkuussa 2012, eikä sen kesän osalta ollut enää mitään tehtävissä - viidakko mikä viidakko. Toisena kesänä tilaa otettiin haltuun pienellä kasvimaalla ja marjapensaiden leikkauksella ja tukemisella. Menestystä tuli erityisesti kesäkurpitsan kasvatuksessa, aloitteiljan arviointivirhe tämäkin...


Tänä kesänä kasvimaa tuplasi kokonsa. Kasvimaan reunustamiseen olemme käyttäneet vanhaa tiiltä, jota lojui pitkin mäkeä tilan vanhan päärakennuksen sortuneen hormin jäljiltä. Samalla tämä oli ainoa meille säästynyt "pala" tuota vanhaa taloa, ja näin ajateltuna muun projektin pirtaan sopiva ratkaisu. Vanhat tiilet tapaavat kyllä talven mittaa hieman halkeilla ja rapautua, mutta onneksi sekin istuu enemmän kuin hyvin tähän ympäröivään epätäydellisyyteen. Kasvimaan ja muiden istutusten vesihuolto on toistaiseksi hieman työlästä, kun vettä työmaalle ei vielä tule, vaan vesi tuodaan vanhoilla maitotonkilla läheisestä tukikohdastamme, eli vanhempieni luota 1,5 kilometrin päästä. Tästäkään emme ole paineita liiaksi ottaneet, kastellaan sen minkä jaksetaan, ja jos ei jakseta niin annetaan olla.

 
 
Tämän kesän saavutuksia on myös pieni levähdyspaikka kasvimaan reunalla. Tarkoituksena tosin oli tehdä vain tasainen paikka penkkiä varten, mutta ison koivun juurelle kaivaessa voi käydä niin, että vastaan tulee astetta isompi juuri, minkä seurauksena syntyy eräänlainen kohopenkki, mistä taas seuraa reunakiveys, josta taas seuraa kukkaistutuksia - ja niin on taas yksi homma lähtenyt täysin käsistä...
 
Kesäloman lähestyessä loppuaan ajatus töihin paluusta on ihan mukava, vaikka rakennustyömaan jättäminen vain viikonloppuvierailujen varaan tuntuukin haikealta. Itse olen saanut nauttia vapaista jo reilun kuuden viikon ajan, kiitos talviaikaan tehtyjen pitkien päivien, ja täytyy sanoa, että loma on kyllä tehnyt tehtävänsä. Fyysinen puurtaminen on ollut loistavaa vastapainoa konttorihommiin, ja sama pätee toisinpäin. Siltikin - vähän näissä merkeissä se paluu toimistolle taitaa tapahtua...?
 



27.7.2014

Tasakerrassa!

Perjantaina 25.7. koitti yksi projektin merkkipaaluista, kun runkoon saatiin viimeinen hirsi paikalleen, YES! Hetki taisi olla todella tervetullut myös hirsimiestemme mielestä, sillä kuumin viikko 50 vuoteen ei ole ihan se houkuttelevin olosuhde pitkien ja painavien hirsien kanssa korkeilla tellingeillä auringonpaahteessa temmeltämiseen. Tasakertaan pääsyn kunniaksi työmaalla nautiskeltiin tasakertakahvit, kuinkas muuten;


Tasakertaan pääsy on iso asia monessakin mielessä. Vanhan rungon pystyttäminen on projektimme eittämättä kallein ja samalla hintalapun osalta vaikeimmin etukäteen arvioitava yksittäinen osa-alue, joten näin maksajan näkökulmasta ja kukkaron kannalta tähän vaiheeseen pääsy on meille mieluisaa. Tämän osa-alueen onnistuminen ylipäätään oli vielä muutama kuukausi sitten iso kysymysmerkki, joten myös siinä mielessä helpotuksen tunne on aika valtaisa. Tästä eteenpäin rakentaminen on lähempänä "normaalia" rakentamista, jota vain osittain tehdään kertaan jos pariinkin käytetyillä rakennusmateriaaleilla, kuten lattialankuilla ja väliovilla. Tasakertaan pääsy on myös ollut hirsimiehiltämme valtaisa ponnistus, sillä hirttä on nyt pistetty pinoon reilun kilometrin verran. Pellavarivenauhaa kerrosten välissä on n. 1,5 kilometriä, ja puutappeja on veistetty ja moukaroitu kerrosten väliin ainakin sellaiset 700 kappaletta. Kiitos ja kumarrus, Hirsiberia Ky, olette loistavia!

Rungon pystytystä on ollut hienoa seurata. Vanhoilla sijoillaan talo oli edestäpäin katsottuna molemmista päistään painunut, niin että talon muoto muistutti ylösalaisin olevaa U-kirjainta. Päädystä katsottuna talo oli lähinnä tupla-S, niin kiemuraan se oli vuosikymmenten saatossa vääntynyt. Yksittäiset hirret näyttivät mikä mihinkin suuntaan mutkaiselta. Mutta niin siitä vain saatiin suora runko aikaan, ihme ja kumma. Tai no, sisäpuolen koolauksia joskus tulevaisuudessa tehtäessä voidaan olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa parannus on merkittävä. Tässä kohtaa on jo helppo hymyillä, mutta kyllä itseäkin nyt ihan hirvittää, mihin sitä tuli silloin ryhdyttyä. Jollain tapaa tietoisuus koko hankkeen riskeistä iskee kunnolla vasta nyt, ehkä ihan hyvä niin... Entä suosittelisinko muille samaan ryhtymistä? Vastaus on varovainen ehkä, mutta tarkennetaan vastausta projektin edetessä.

Hirsitaloa siirrettäessä menetetään paljon talon omaa historiaa, mutta aina jotain saadaan mukaankin...


 
 
 
 
...unohtamatta sitä kaikkein pikkuisintakaan palaa, 20 cm:n minihirttä, joka ihme kyllä pysyi tallessa niiden kaikkien palapelinpalasten joukossa, ja joka taas on takaisin omalla tärkeällä paikallaan;
 
 
Hirsirungon saavuttaessa tasakerran tuli ajankohtaiseksi myös siivoaminen, sillä rungon sisäpuolelle oli tapitusta varten tehtävän porauksen ja muun veistotyön myötä kertynyt melkoinen määrä sahanpurua, puunpätkiä ja muuta moskaa. Ja koska rossipohjaiseen perustukseen ei kannata jättää maatuvaa materiaalia hajoamaan, ei auttanut kuin käydä kiinni haravaan ja ämpäriin, mitäpä sitä yhtenä kesän kuumimmista päivistä muutakaan tekisi?
 
 
Projektin seuraavana vaiheena on edessä kattorakenteiden teko, tavoitteena kun on saada runko aluskatteen alle säältä suojaan ennen syksyä. Ensin pidetään kuitenkin pari päivää vapaata, mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa!



22.7.2014

Höyläten ja fiilaten!

Siirretty hirsitalo luokitellaan rakennusteknisesti uudisrakennukseksi, mikä tarkoittaa esimerkiksi talotekniikan ja energia-asioiden osalta moderneja ratkaisuja. Siirtoprojektiin tuskin kuitenkaan lähdetään tavoitteena täysin uudenaikainen asumus, ennemminkin tähän ryhdytään rakkaudesta vanhaan, ja hankkeen tuloksena tavoitellaan vanhan talon tunnelmaa, näin ainakin meillä. Parhaimmillaan projekti yhdistää ikiaikaisen ja nykyaikaisen, sekä molempien parhaat puolet.

Aiemmin blogissa olen jo kertonut kahdesta kuistillisesta entisöitäviä ikkunoita, ja niihin liittyvistä 141:stä lasiruudusta. Pelottava ajatus juuri tällä erää, joten unohdetaan se, ja kiinnitetään katseet kattoon ja lattiaan. Lapsuudessani talossa asuessamme sen paremmin hirsirunko kuin vanhat lankkulattiat tai katotkaan eivät olleet näkyvillä, lukuunottamatta vanhan pirtin osaa, joka oli olohuoneemme. Lapsena ei kattoa kyllä tullut "sillä silmällä" vilkuiltua, ja vanhojen kattoparrujen ja leveiden laipiolankkujen kauneuden on tullut havainneeksi vasta projektin myötä. Muutoinkin talon "vanhuus" ja sen mukanaan tuoma tunnelma on selkiytynyt mielessäni vasta talon kanssa puuhattujen satojen työtuntien mukana. Lukuisten, kullekin ajalle tyypillisten lattia- ja kattopintojen alta paljastuneet ikivanhat puupinnat ovat osa sitä tunnelmaa, jota nyt pidän tavoiteltavana ja projektin onnistumisen mittarina, ja jonka säilymistä talon vaihtaessa paikkaa jännityksellä odotamme. Tuleeko talo uudessa paikassaan tuntumaan vanhalta ja tutulta, ja vieläpä vanhalta tutulta? Mitäs jos se tuntuukin ihan vieraalta, eikä ollenkaan omalta, eikä siltä mitä odotimme? Tai mikä kauheinta, jos se ei tunnukaan miltään? Luulen kuitenkin, että kaikki projektin parissa hikoillut tunnit tekevät tehtävänsä, ja talo tuntuu juuri oikealta ihan ensi hetkestä lähtien - ellei se sitten tule jo ihan totaalisesti korvista ulos siinä vaiheessa...

Mutta aasinsillan kautta otsikon asiaan. Nuo mainitut lattia- ja kattolankut otettiin purkuvaiheessa hyvään talteen, numeroituna ja dokumentoituna. Muistiin on tällaisessa projektissa ihan turha luottaa, kaikki kannattaa kirjata ylös ja talteen, koska niiden muistettavien asioiden pariin palataan todennäköisesti vasta pitkän ajan kuluttua, eikä niitä asioita silloin enää millään muista. Dokumentoinnissa on hyvä ottaa joku logiikka, esim. numerointi tietystä ja samasta nurkasta alkaen, ja pysytellä sitten siinä, jotta turhalta päänvaivalta vältytään. Meillä lattioiden nosto tehtiin kesällä 2013, tänä kesänä aloitettiin lankkujen maalinpoisto, ja paikalleen ne päästään laittamaan ehkä ensi kesänä - jos maalinpoisto on siihen mennessä edes saatu suoritettua. Ennen lattialankkuihin ryhtymistä kävimme laipioiden kimppuun, aseenamme nauhahiomakoneet, ja kas kun se sujuikin mukavasti;


...ja jälkeen!
Ennen...





















Työtä varten olimme vuokranneet kaksi nauhahiomakonetta, ja niille hiomapaperia eri karkeuksilla. Yrityksen ja erehdyksen kautta tekniikka kehittyy, ja alkukankeuden jälkeen homma sujui sutjakkaasti kun Oliver meni edellä karkeammalla, 40:n paperilla, ja minä tulin perässä 80:n paperilla. Lopuksi vielä viimeistely käsipelillä ja 100:n paperilla, ja avot! kun tuli hienoa jälkeä! Jäljelle jäi asiaankuuluvaa patinaa ja pientä kolhua, ja samalla sopivasti siistiä pintaa. Pölyistä puuhaa, ja liitumaalin maun muistaa ja maistaa vielä pitkään. Tähän työhön kannatti ihan ehdottomasti ryhtyä, suhteellisen kivuton juttu ja kohtuullisella työmäärällä, ehkä neljä kokonaista työpäivää n. 60 neliön alasta. Ja kun olosuhteet olivat muutenkin kohdallaan, niin tästä osa-alueesta jäi kyllä voittajan fiilis!



Samalla tekniikalla ja mukavalla meiningillä sujui myös välikattoja kannattelevien parrujen hiominen;





Jotta elämä ei kuitenkaan olisi liian helppoa, osoittautui lattialankkujen maali astetta sitkeämmäksi. Kokeneempi perinnerakentaja olisi sen varmasti osannut jo ennakkoon meille kertoa, mutta onneksi tässä projektissa ei tulevasta aina niin tiedä, ja innolla käy seuraavan vaiheen kimppuun. Reippaina käymme rekan alle ja sitä rataa. Onnistuneen hiontaprojektin jälkeen ajattelimme jatkaa samalla tekniikalla lattioiden kimppuun, mutta eri karkeuksilla kokeiltuna lopputulos oli aina sama; hiomisesta syntyvä lämpö sulatti maalin, joka liimamaisena nauhana sitten tukki hiomapaperin saman tien. Kuumailmapuhallin tuntui purevan maaliin melkoisen hyvin, joten vuokralle haettiin Speedheater, eli infrapunalämmitin, jolla saa kätevästi lämmitettyä kuumailmapuhallinta isomman alan, ja jonka voi siirtää lämmittämään seuraavaa kohtaa samalla kun itse putsailee edellistä kohtaa. Kuulostaa kätevältä, mutta silti ihan pirullista hommaa, niin tiukassa maalikerrokset tuntuvat istuvan. Tavallisen skraban kanssa nysäämistä aikansa katseltuaan isäni kävikin etsimässä meille astetta järeämmät aseet; vanhan puimakoneen olkisilppurin terät. Näillä jokaisesta hyvinvarustetusta kotitaloudesta löytyvillä välineillä homma helpottui aika tavalla, mutta kyllä tässä hommassa siltikin käsivartensa kipeiksi saa! 



Mekaanisen maalinpoiston ohella kokeilimme lattialankkuihin ja -lautoihin myös maalinpoistoainetta, joka kolmen tunnin vaikutusajan jälkeen kyllä irrotteli maalikerroksia, mutta tuntui muutoin aikamoiselta "sottaamiselta". On kuitenkin täysin mahdollista, että yhden huoneellisen verran mekaanista poistoa saa riittää, ja seuraavassa vaiheessa ryhdytään tuohon kemialliseen maalinpoistoon, siinä määrin työ saa käsivarret huutamaan hoosiannaa.

Valmista on tullut...

...mutta tekemistäkin vielä riittää!
Yksi perinnerakentaja eräällä käymälläni vanhojentalojenhalauskurssilla päivitteli ihmisten intoa vanhojen lattioiden säästämiseen. Työn määrä lattioita kunnostettaessa kun ei varsinaisesti säästä rahaa, ainakaan jos työn (=irrottaminen, maalinpoisto, pahimpien kolhujen tasoittaminen, takaisin paikalleen asentaminen, uusi pintakäsittely) teettää kokonaan ulkopuolisella tekijällä, eikä se itse vuokravehkeillä tehdenkään ole ilmaista. Uuden lattian saisi hyvinkin halvemmalla, ja kuluneen lattian ystävä kolhii sen uutuudensileän lattian sopivan kuhmuiseksi ihan ilmaiseksi. Jo tässä vaiheessa lattiaprojektia voin kyllä täydellä sydämellä todeta, että järkeä tässä ei tosiaan ole pätkän vertaa - ja silti ja juuri sen vuoksi tunneside näitä lattioita kohtaan on niin suuri, ettei siinäkään meinaa olla mitään järkeä. No mutta, vähän sama tilanne kuin työmaalla juuri paikoilleen asennettujen kattoparrujen kanssa - niiden hellä silitteleminen liikutuksen kyynel silmänurkassa ei sekään ehkä aivan vakuuttanut työmiehiämme henkisen hyvinvointini tasosta. Yllättävän tunteikasta puuhaa tämä perinnerakentaminen.

14.7.2014

Kehikon kasausta

Vanhan hirsikehikon uudelleenkasaus on koko siirtoprojektin kannalta (ainakin meidän mielissämme) se kaikkein tärkein työvaihe. Talon uudet ulkomitat ovat 21m x 7m, joten pakettiin mahtuu melkoisen monta hirrenpätkää, kun pääasiallisesti myös väliseinät ovat hirrestä veistetyt, ja hirsikertoja on 18. Pitkää ja pätkää todellakin, kuvassa taitaa olla se kaikkein lyhyin, 20 cm, onneksi näitä ei ollut montaakaan!




Eräs tuttavani kirjoittaa omassa blogissaan uuden hirsitalon rakentamisesta. Oman projektinsa myötä he olivat päässeet tutustumaan talotoimittajansa hirsitehtaaseen, ja blogissaan ystäväni kirjoittaa: "Asiakkaan näkökulmasta on kuitenkin kiva, että tuotteet ovat laadukkaita ja "millintarkkaan" tehtyjä eikä käsin sinnepäin veistettyjä." Niin, ihan samaa me emme voi sanoa, mutta on suurta rikkautta, että meistä jokaiselle löytyy se itselle ihanin vaihtoehto. Ja jotenkin ymmärrän hyvin, että tämä tällainen ei tosiaan ole se kaikkien unelma;



Terkkuja siis tässä kohtaa Kirsille, ja kaikkea onnea uuteen kotiinne!

Siirrettävän kehikon iästä meillä ei ole tarkkaa tietoa, mutta paikallisen rakennuskantainventaarin mukaan talo olisi edellisen kerran jossain muodossa siirretty vuosina 1811 - 1813. Tämä tarkoittaa varsin pitkää ikää osalle hirsistä, mikä taas vastaavasti näkyy hirsien kunnossa. Matkan varrella on onneksi ollut hienoa huomata, miten vuosikymmenten altistus niin paahtavalle auringolle, paukkuvalle pakkaselle kuin piiskaavalle sateellekin saa hirren ehkä päältäpäin näyttämään haperolta ja heikolta, mutta tapitusta varten tehtävän poraamisen puskevan samasta hirrestä täysin tervettä, vaaleaa ja puhdasta purua. Tietääksemme vanhojen hirsien iänmääritystä (oikeammin prosessissa määritellään kyseisen puutavaran kaatamisen ajankohta) tehdään Joensuun yliopiston dendrokronologian laboratoriossa, ja jossain vaiheessa olisikin huikean mielenkiintoista saada tietää käytössämme olevan puuaineksen tarkempaa ikää. Dendrokronologia kuulostaa kuitenkin niin hienolta sanalta, että kaiken siihen liittyvän on varmasti oltava kovin kallista, eikö vain? Sivustolta löytyi kyllä hinta-arvio moiselle, 300 - 20 000 euroa, aika laaja skaala? Valitaan tästä kuitenkin tuo 300 eur, niin saadaan hommaan jotain järkeäkin... Oikeasti palataan asiaan, jos tässä suhteessa pääsemme ajatusta pidemmälle, tuskin ihan heti kuitenkaan.

Jokin aika sitten laitoin blogiin kuvan, jossa hirsikertoja oli päästy tekemään n. 1,5. Siinä vaiheessa hirret olivat olleet tontilla ehkä parisen viikkoa, eli oltiin toukokuun alkupuolella. Nyt kun pystytystyötä on takana 2,5 kuukautta, näyttää tilanne suunnilleen tältä, ja oikeasti jo vähän paremmaltakin;



Pystytystyö on edennyt kutakuinkin toivotulla tavalla, kesäkuun huonoista säistä huolimatta. Kovinkaan moni palanen ei ole tainnut istua paikalleen ilman pientä säätämistä, ja korvaavia osia on jouduttu veistämään tuon tuostakin. Seinät ja katot ovat olleet vanhan talon tapaan herttaisella tavalla vinot, ja mm. eteisen seinälinja suoristettiin, vaikka se olikin alkuperäisellä sijainnillaan "vain" 15 cm vino. Tämä taas aiheutti harmaita hiuksia keittiön kattoparrujen paikalleen laittamisessa, eli kun yhden ongelman ratkaisee niin saattaa tulla samalla aiheuttaneeksi uuden. Kaikenkaikkiaan, alhaalta ylöspäin tultaessa erilaiset haasteet ja ongelmanratkaisukykyä mittaavat kompatehtävät tuntuvat pysyvän määrällisesti samana, vain ongelmien laatu vaihtelee. Ylöspäin mentäessä lisähaastetta tarjoaa myös tavaran liikuttelu, sillä 10,8 metrinen hirsi saattaa olla yllättävänkin painava...



Kehikon kasaamiseen en itse ole juurikaan (=en ollenkaan) osallistunut, kun osaamista ei ole, työmaalla ei halua olla tekemisen tiellä, ja toisaalta muutakin tekemistä riittää. Oliver sen sijaan on päässyt hirsimiesten oppiin ainakin sen verran, että on saanut jonkinlaisen käsityksen tekemisen meiningistä. Ei tällä kokemuksella ehkä vielä omin voimin sitä pihasaunaa pystytetä, mutta jämähirttä kun tulee riittämään, niin jos sitten vaikka kasvatuslaatikkoa kesäkurpitsoille tai jotain.




Projektin edetessä yksi ajatuksia herättävä aihe on ollut asumiseen liittyvät kauneusihanteet. On selvää, että vanhan, monin paikoin useampaan kertaan käytetyn rakennustavaran kanssa touhutessa ainakaan virheetöntä ja uutuudenkiiltävää pintaa ei olla hakemassa. Jo e
nnen siirron aloitusta meiltä myös kysyttiin, millaista "laatua" työltä haluamme, eli missä määrin kauneusvirheitä kestämme. Vanha ja kulunut voi olla pittoreskia ja niin "ihanan maalaisromanttista", mutta missä kohtaa se on niin kulunutta, että se muuttuu jo rumaksi, tai jopa susirumaksi? Missä suhteessa vanhan rinnalle voi asentaa uutta, ja missä sen uuden paikka on? Entä miten paljon sitä vanhaa pintaa voi kaunistaa esim. hiomalla, ilman että samalla tuhoaa näkyvistä kokonaan sen historian? Ja mitä tehdä seinälle, jossa osa on tavattoman kaunista ja jykevää vanhaa hirttä, ja osa taas ronskisti kirveellä veistettyä siinä vaiheessa, kun seinää on levytystä varten tasoitettu? Tai jos lahovaurio tai jonkunlainen jumi on nakertanut muuten hyvästä hirrestä tai lankusta puolet, voiko sen vielä käyttää, ja miltä se sitten taas näyttää? No vaikkapa tältä;



 Eli sinne vaan seinään, ihan hyvä siitä tulee. Monta näkökulmaa tulee pohdittavaksi, ja jokainen käyttöön tuleva rakennusosa harkitaan huolella. Tärkeintä kuitenkin on, että meillä on täysi luotto siihen, että ammattilaisemme osaavat työnsä. Ja toisin kuin tämänkertaisesta kuvamateriaalista voisi päätellä, suurin osa syntyvästä pinnasta on tavattoman kaunista. Ne pienet kauneusvirheet helpoimmillaan määrävät vain taulujen paikat, ja hankalimmillaankin ne voi piilottaa paneelin tai tapetin taakse. Tai sitten vain tottua katselemaan niitä, sekin on aina yksi vaihtoehto, ja käy vieläpä kuulemma aika helposti. Yksi on kuitenkin varmaa - samanlaista taloa ei ole kenelläkään!




P.S. Villa Senobia on nyt myös Facebookissa. Kannattaa poiketa kurkistamassa, sillä sieltä löytyy mm. enemmän kuvia aihealueittain kansioihin lajiteltuna!