25.2.2014

Urakkana ulkoverhoilu

Sisäpuolen purun ollessa osittain vielä meneillään otimme kesällä 2012 urakaksi talon ulkoverhoilun purkamisen, paljon sen mukavampaa kesälomatekemistä voisi oikeastaan olla vaikea keksiä! Ja jos aiemmin blogissa olenkin mainostanut isäpapan työkaluja ja -koneita käteviksi, niin mitäs tuumaatte tästä...?


Sinällään ulkoverhoilun purku jännitti meitä melkoisesti, koska siinä yhteydessä paljastuisi aika iso koko totuutta rungon kunnosta ja projektin tulevista mahdollisuuksista. Eikä alku kieltämättä ollut se kaikkein kannustavin, kun laudoituksen alta paljastuva seinä näytti aika "hötöiseltä". Pohjoiseen suuntaavasta talon päädystä oli yksi ikkuna peitetty siinä vaiheessa, kun päädyn isompi sali jaettiin väliseinällä kahdeksi pienemmäksi huoneeksi. Tuon entisen ikkunan ympärillä hirsi näytti heikohkolta, samoin kuin moni muu samaisen seinän hirsistä. Onni onnettomuudessa oli, että tämä päätyseinä tulisi jäämään pois taloa uudelleen kasattaessa ja talon hieman lyhentyessä, mutta tästä "ylimääräisestä" pätkästä olimme kuitenkin suunnitelleet saavamme taas korvaushirttä talon muihin osiin. Tällaisen alun jälkeen odotukset muun rungon osalta eivät olleen kovin korkealla, ja työtä jatkettiin pieni pelko persauksissa.
















Eniten ulkolaudoituksen alta paljastuvan rungon kunto jännitti meitä talon seinustoiden tiheän kasvillisuuden vuoksi, sillä tällaisen (jos minkäänlaisen) talon seinustoille ei pitäisi puiden ja pensaiden antaa kasvaa ihan kiinni ja kovin tiheään. Tämän talon kohdalla oli kyllä jo melkoista pusikoitumista havaittavissa, jos nyt esimerkiksi katsoo toista kuisteista. Tämä kuisteista pohjoisempi oli ollut käyttämättömänä noin 80-luvun puolivälistä, ja katon jiireistä oli vesikin jo päässyt valumaan hirsiseinälle ja satelemaan sisälle. Kuistin muoto muistutti lähinnä suunnikasta (mitä onnistuneesta kuvakulmasta ei heti havaitse), minkä vuoksi arvelimme myös kuistin kauniiden ikkunoiden olevan mennyttä (amatöörit!). Irroteltuamme ikkunat vain jotta lasinsiruja ei päätyisi pitkin pihaa, totesimme kuitenkin ikkunat suureksi yllätykseksemme lähes suoriksi ja puuosat kohtuullisen kuntoisiksi, joten talteenhan ne päätyivät, tuhannen muun tuunattavan tavaran joukkoon. Jonkun muun mielestä nekin olisivat olleet ihan kaatopaikkakamaa, mutta työtä pelkäämätön ikkunanhalaajahenkilö näki niissä (melkein) pelkkiä mahdollisuuksia! Mutta ei niistä sen enempää, ikkunoiden jatkojalostus on sitten ihan oma tarinansa, johon palattakoon siihen myöhemmin.













Mainitsemani tiheä kasvillisuus seinustoilla oli aiheuttanut tuhoa myös muurahaispesän muodossa. Tai olivatko ne nyt varsinaisesti kasvillisuuden tuomaa, mutta suojaamaa ja piilottamaa ainakin. Näin kekomuurahaiset olivat saaneet perustaa seinän viereen, osin ulkolaudoituksen ja hirsirungon väliin, melkoisen yhdyskunnan ihan omassa rauhassaan. Muurahaisten hävittäminen vaati isosti lapiohommaa ja valitettavasti myös melkoisia myrkkymääriä, ja muistoksi siitä jäi, mitäs muuta kuin reikä seinään. Ja siis todellakin, vuosien mittaan muurahaiset olivat syöneet vankkaan hirsiseinään useamman nyrkin mentävän reiän. Kaikki kunnia siitä saavutuksesta ja ahkerasta työstä, mutta sittenkin, voihan prkl sentään. Tästä oppineena ja muistiin merkittäköön; tulevan talomme seinustat pysykööt kaikenlaisesta vihreästä vapaana vyöhykkeenä!




Urakkaa kerrakseen ulkoverhoilun kanssa, mutta tulipa tehtyä. Ja koska runko edelleen todettiin kunnoltaan kohtuulliseksi, päätimme jatkaa projektin parissa taas seuraavaan vaiheeseen. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa, ja jos mummokin, niin kyllä sitten mekin.

21.2.2014

Kerrostumia kadottamassa

Talon tyhentäminen kaikesta roinasta tapahtui siis kesällä 2011, minkä jälkeen päästiin purkamaan talon sisäpuolta hirsipinnalle. Sisäpuolen purkuhommien merkeissä ajeltiin syksyn 2011 ja talven 2012 aikana melkoisen monta kertaa Helsinki-Sahalahti väliä. Into oli kuitenkin kova, ja viikonloppuja odotti enemmän kuin innokkaasti, vaikka tehty työ oli fyysistä, ja sellaisena likaista ja raskasta. Kaltaiselleni "toimistorotalle" fyysinen ponnistelu ja sen jälkeinen sauna (ehkä myös kylmä olut?) saivat aikaan vähintään euforisen olon, joka sekin jo pelkästään sai jatkamaan ja jaksamaan - puhumattakaan siitä löytämisen ilosta, mitä purkutyö meille toi! Tässä vaiheessahan meillä ei ollut mitään tietoa siitä, millaisessa kunnossa kaikkien kerrosten alta paljastuvat hirret ja muut rakenteet olisivat. Ja kun sisäpuolen pinnat näyttivät odotettua paremmalta, sai se meidät varovasti uskomaan taas seuraavaan vaiheeseen.

Tällaisessa siirtoprojektissa kauhistuttavaa on kaikkien vuosikymmenten aikana kertyneiden kerrostumien hävittäminen, sillä samalla tulee hävittäneeksi aimo annoksen historiaa, eikä kerran purettua saa enää takaisin. Toisaalta, itseään voi aina lohduttaa sillä, että seuraavien kerrosten hautaamien edellisten tapettien ihanuutta ei olisi milloinkaan päässyt ihailemaan edes täksi häviäväksi hetkeksi, ellei olisi purkanut niitä päällikerroksia? Parhaimmillaan seinissä oli päällekkäin seitsemää erilaista tapettia, ja aina välillä välissä pinkopahvia tai kuitulevyä. Miten hauskaa olikaan miettiä, miltä mikin huone eri vaiheissan oli näyttänyt - herkän sininen kamari onkin seuraavassa ilmeessään ollut mitä keltaisin kukkaketo! Kaikista tapettikerrostumista pyrimme saamaan jotain talteen, säilömään niitä kuvin ja näytepaloin, tehdäksemme niistä edes jonkinlaisen taulumaisen kollaasin, ja toivottavasti löytääksemme perinteisten tapettitalojen valikoimista jotain vastaavaa sitten kaukana tulevaisuudessa!







Yksi työvaihe, jota tällaisessa talossa riittää enemmän kuin tarpeeksi, on naulojen poistaminen. Sitä on riittänyt niin alussa, kuin välissä, kuin edelleenkin, niin sisä- ja ulkoseinissä, niin katoissa kuin lattioissa. Sinällään kaikkien naulojen kiskominen ei olisi välttämätöntä, ja siihen on varmasti tuhlattu turhaakin aikaa, mutta toisaalta olen kokenut sen jollain tapaa terapeuttiseksi, ja palannut sen pariin aina kun jokin muu vaihe on alkanut ottaa ohimoon. Silenevät hirsipinnat ovat tuottaneet tyydytystä, ja ehkäpä hirsien käsittely siirtovaiheessa ja sitten joskus sisustaessa on tehdyn työn ansiosta asteen verran mukavampaa... tai jotain.



Kerrostumien hävittäminen on toisaalta aiheuttanut surua, mutta aika tavalla myös iloa. Kun vauvankakan värisen kokolattiamaton ja kolmen muun kerroksen alta löytää leveimmän ikinä näkemänsä lattialankun, niin ei sitä nöyhtäistä mattoa kyllä varsinaisesti ikävöimäänkään jää. Tai kun tapettikerrosten alta paljastuu peitetty oviaukko, ja samalla piiloon tapetoitu maailman kaunein peiliovi. Tai kuten kuvissa alla, sinällään ihan hauskan kattolevyn alta aika tavalla komea katto?











Projektissa valtaisana apuna on koko ajan toiminut isäni Seppo, joka heiluu ylempänä kuvassa moottorisahan kanssa, niitattuaan oletettavasti itse tuon kyseisen katon astetta tiukemmin kiinni silloin joskus 70-luvulla. Tuntuu, että tarpeeksi ei voi saadusta avusta kiittää, kyllä olisimme jo tähän mennessä niin monessa pulassa olleet, niin ilman isää itseään, kuin hänen traktoriaan, kaivuriaan ja lukuisia työkalujaan. Kuinka monella remppamiehellä ja -naisella on kulman takana konehalli, josta voi vain käväistä hakemassa kaikki työkalut mitä tarvita saattaa? Kiitokset kuuluvat tietysti myös äidille ansiokkaasta huoltojoukkoina toimimisesta, mutta monen muun ohessa myös sisarentyttärelleni Lotalle, joka tuolloin 5-vuotiaan vakavuudella, aikansa Oliverin puuhia katseltuaan kysyi: "Tarvitsetko Oliver apua?" - ja ryhtyi toimeen! 





Työhän tässä siis jatkuu, ja varsinaiset kiitokset (toivottavasti) onnistuneesta projektista jaellaan sitten vähän myöhemmin. Tässä kohtaa toivotamme siis paremminkin tsemppiä kaikille teille, jotka pyytämättä ja yllättäen olette tähän mukaan joutuneet - kymmenen vuoden päästä jo helpottaa, sen lupaamme!


16.2.2014

Alkumetreillä

Matkan varrella meiltä on moni kysynyt, mitä tällaisesta projektista tähän ryhtyessämme tiesimme. Vastaus on aika yksinkertainen; emme yhtään mitään. Tulipahan vain ryhdyttyä...

Rohkeutta on tähän saakka riittänyt ehkä siksi, että projekti on pikkuhiljaa
saanut nykyisen muotonsa. Projektin toinen osallinen, Oliver, alussa muisti aina kaikille sanoa, ettei häneltä mitään ole missään vaiheessa kysytty, mutta ei se ihan niinkään tainnut mennä (kai?). Tai no ehkä sittenkin vähän... Mutta hommahan lähti siis liikkeelle talon tyhjentämisestä kesällä 2011, eikä siinä vaiheessa ollut vielä sen enemmästä tietoa. Eikä meistä kumpikaan olisi silloin uskonut, että kahden vuoden kuluttua meillä olisi unelmien tontti, siellä perustukset tehtynä, ja hirsirungon siirtoon valmistautuminen käynnissä. Ja mainittakoon, että näistä jatkovaiheista on kyllä yhdessä keskusteltu ja päätetty, ettei vain kellään jäisi asiasta epäselvyyksiä!

Talon tyhjentäminen itsessään kuulostaa helpohkolta hommalta, varsinkin kun talon tietää seisseen "tyhjillään" viimeiset 15 vuotta, talon toisen päädyn vielä kymmenen vuotta pidempään,ja "peräkamarin" ja "kylmäkamarin" vielä paljon sitäkin pidempään. Niin, "tyhjillään" on suhteellinen käsite. Jokainen meistä tietää, miten tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä, ja jos pihassa seisoo tyhjää tilaa sellaiset 7m x 26m, niin mitenkähän paljon sinne oikein saisi tavaraa mahtumaan? PALJON! Lasten vanhat koulukirjat, sinne vaan, samoin Tampereella asuneen mummin jäämistö. Ai vanha jääkaappi hajosi, no ei se mitään, viedään se pytinkiin pois uuden tieltä. Tadaa, sinne piiloutuu sujuvasti kaikki, mille muutoin ei käyttöä keksi. Mutta tämä ihan kaikella rakkaudella sitä säilyttäjäsukupolvea kohtaa, kyllä sen kaiken rojun seasta kaikkea kivaakin löytyi, eli onneksi ei kaikkea ole poiskaan heitetty!

Tyhjennysurakkaan oli otettava ponteva ote heti alkuunsa, eli jätelava pihaan, hansikkaat käteen (hengityssuoja naamalle), ja roinaa jätesäkkeihin lappamaan. Liikaa sentimentaalisuutta oli syytä välttää, vaikka esimerkiksi noita vanhoja koulukirjoja oli hauska hetkeksi pysähtyä selailemaan. Säilytettäväksi päätyi vain promille kaikesta irtotavarasta, ja niistäkin varmaan puolet päätyy hävitettäväksi, kun niitä projektin myöhemmissä vaiheissa tullaan uudelleen läpikäymään. Aina välillä äitini pölähti paikalle homman etenemistä kurkistelemaan, mutta sai kyllä äkkilähdön, jäätyään jokaisen tavaran kohdalla miettimään, josko sitä ja tätä voisi vielä joskus ja jouluna kerran elämässä ehkä sittenkin käyttää / korjata / laittaa esille / mitä vaan. Ei voi, kun ei ole kymmeniin vuosiin voitu.

Alkuun näytti siltä, että kaikenlaisen pienen irtosälän ohessa ei talossa paljon muuta olisi. Kun kaatopaikkaroina oli raivattu, niin jokaisessa talon huoneessa olikin vähän sitä sun tätä mielenkiintoista, ja yllättävän monta ainakin tässä vaiheessa säästettävää tavaraa. Ehkä niitä vain katsoi nyt uudella silmällä, kun niille tavallaan näki käyttötarkoituksen kaukana tulevaisuudessa, tai sitten ne vain rojun alta paljastuneena ylipäätään edes näki! Käytännössä kaikki isompi tavara, lue huonekalut, tarvitsevat käyttöönottovaiheessa enemmän tai vähemmän maalia pintaan tai muuta tuunausta. Eli talon ohessa meillä on laitettavaksi puolet tulevan kodin huonekaluista, ei siis pidä meiltä tekemistä lähivuosi(kymmeninä) puuttuman!