27.1.2018

(Pari)suhteellisuusteorioita

Projektin tässä vaiheessa ajattelin muutamalla sanalla kirjoittaa parisuhteen ja tällaisen hulluutta hipovan projektin yhdistämisestä. Meiltä on moneen otteeseen kysytty miten ihmeessä pystymme tähän kaikkeen pääasiassa sulassa sovussa ja hyvällä fiiliksellä, joten pitäähän sitäkin puolta hieman pohtia. Parisuhdeneuvontaa tässä ei ole tarkoitus antaa, kunhan vain kertoilla miten meillä näissä asioissa mennään.



Taustaksi muutama sananen. Olemme aikuisella iällä tutustunut pariskunta, molemmat kertaalleen aviossa käyneitä kun syksyllä 2010 tapasimme. Ennestään tiesimme jo toisemme, olivathan aiemmat aviopuolisomme olleet työkavereita 2000-luvun alkupuolella, niihin aikoihin oli joskus tullut porukalla muutamat oluset nautittua, eikä siitä sen enempää. Kapakassa tavattiin kuitenkin tälläkin kertaa, sellaisin seurauksin että viisi viikkoa ehdittiin deittailemaan ennen allekirjoittaneen lähtöä yhdeksäksi kuukaudeksi maailman merille, puolisen vuotta aikaisemmin päättyneen avioliiton myrskyistä toipumaan. Ihan lupaava alku mutta ilman mitään tietoa tulevasta. Reissusta tuli itselleni kuitenkin tarpeellinen breikki, ja pitkä tarina lyhyesti kerrottuna menee niin, että puolivälissä poissaoloani talon tuleva isäntä Oliver lennähti kymmeneksi päiväksi pallon toiselle puolelle luokseni Buenos Airesiin testaamaan josko tästä mitään tulisi. Ja koska tuntui tulevan, kantoi tämä kätevä emäntä reissun päätteeksi siinä vaiheessa matkalaukkuun mahtuneen elämänsä  Oliverin nurkkiin. Ja ilmeisen hyvä niin, kun kerran tässä ollaan edelleen, yhteisissä nurkissa. Edelleen kylläkin ermielisinä siitä, kuinka kauan tässä ollaan niin sanotusti seurusteltu - emännän mielestä ensitreffeistä ennen reissua, isännän mielestä yhteenmuutosta. No mutta, tällä tavalla vuosipäivää voidaan juhlistaa kaksi kertaa vuodessa, ei huono sekään.

Viisi viikkoa deittailua ennen yhdeksän kuukauden eroa, minkä jälkeen viisi viikkoa yhdessä asumista ennen projektiin ryhtymistä, aika vauhdikkailla vaiheilla lähdettiin tässä suhteessa liikkeelle. Projektiin ryhtymisestä voi lukea lisää aiemmasta blogipostauksesta, mutta yhteenvetona todettakoon, että aika heppoisin lähtötiedoin ja huonolla harkinnalla sitä tuli aikanaan ryhdyttyä, perinnerakentamisesta saati vanhan hirsitalon siirtämisen erilaisista vaiheista yhtään mitään tietämättä. Kenellekään en samaa uskaltaisi lähteä suosittelemaan, koska kaikki katastrofin ainekset tässä kyllä olisi ollut - silti emme ole ryhtymistä päivääkään katuneet. Tältä osin olenkin valmis antamaan myös rohkaisua - ryhtykää, ihmiset! Tehkää asioita, uskaltakaa!

Meidän kahden kohdalla yhdessä tekeminen on sujunut alusta asti jotenkin kovin mutkattomasti. Onnistuneiden alkumetrien salaisuus varmaan on se, että olimme toisillemme vielä suhteellisen vieraita, ja siksi ehkä kohteliaita erimielisyyksiä kohdatessamme. Sittemmin projekti on opettanut paljon niin itsestä kuin siitä toisestakin, ja jos ihan "tavallisen" talon rakentamisen sanotaan olevan hyvä mittari parisuhteen lujuudelle, niin tämän kokoluokan projektissa mittarin asteikko saa kyllä ihan uudet ulottuvuudet.

Muutamia omakohtaisia, meillä tärkeäksi nousseita onnistumisen edellytyksiä kuitenkin voisin nimetä; tekemisen rauhallinen tahti,  keskeneräisyyden sietäminen ja kulloisenkin vaiheen edistymisestä iloitseminen. Onnistuneita välietappeja kannattaa hetkeksi pysähtyä juhlistamaan, vaikka sitten vähän paremmilla pullakahveilla! Molempien mielipiteen tärkeys; monessa asiassa olemme samaa mieltä, mikä helpottaa asioita, mutta mielipide-erojakin on. Silloin kumpaakin kuunnellaan, ja jos jokin asia on toiselle ehdoton EI, niin silloin toisen pitää luovuttaa, vaikka olisi kuinka sitä jotakin halunnut. Taloa tehdään molemmille, ja molempien mielipidettä pitää kunnioittaa. Kauniisti (tai edes asiallisesti) puhuminen silloinkin kun harmittaa ja väsyttää; meillä ei koskaan haistatella eikä kirota toista, asioita ja sattumuksia kylläkin, ärräpäitäkin työmaalla siis kuulee. Hyvä tapa on myös tehdä hommia työmaan eri puolilla; kun kumpikin tekee omaa hommaansa ja tavataan vain kahvitauolla, niin ihan ihmeesti se sopu säilyy! Ja silloin jos toista ei yksinkertaisesti huvita paiskia hommia, niin silloin voidaan olla paiskimatta; jos hommasta katoaa hauskuus, niin silloin ollaan pulassa. Hyvä on myös sijoittaa rahaa välillä itseensä - yhden paremman ravintolaillan rahalla talo ei kuitenkaan valmistu, mutta hyvää mieltä siitä saa senkin edestä.

Projektin alkumetreillä sovittiin, että naimisiin mennään kun talo on valmis, sitten ainakin tiedettäisiin että vieläkö toisistamme tykätään. Ihan ei siihen saakka maltettu odottaa, vaan ryhdyttiin kesken kaiken ja ihan vaan kahteen pekkaan juuri joulun alla notaarin luona poiketen rouvaksi ja herraksi - eiköhän tässä kohtaa jo uskalleta luottaa että näillä eväillä talokin tuosta vielä valmistuu!