Huopaamista ilman soutamista

Yhtenä syksyn viimeisestä rutistuksista ryhdyimme piharakennuksen eli tiilimörskän katon laittoon. Ystävämme Mikki on rakennusalan miehiä, ja kesällä työmaalla vieraillessaan tuli luvanneeksi meille yhden viikonlopun verran talkootyötä. Reippainkaan rakentaja ei jätä sellaista tarjousta väliin, joten päätettäväksi jäi enää työsuorituksen kohde. Talon pystytyksen ohella pyrimme pikkuhiljaa siinä sivussa edistämään piharakennusten laittoa, koska aiheellinen pelkomme on, että talon joskus välttävästikään valmistuessa tullee kaikkeen tekemiseen vähäksi aikaa totaalinen stoppi. Ja tuota stoppia odotellessa on hyvä suunnata osa energiasta myös muuhun kuin taloon, jotta silloin ei oltaisi ihan nollassa piharakennustenkaan suhteen. Lieneekö tässä mitään varsinaista ja pitävää logiikkaa, mutta näin me tämän olemme ajatelleet.

Katon materiaaliksi valikoitui pienen pohdinnan jälkeen perinteinen kolmiorimahuopakate, joka meidän mielestämme on vanhaan pihapiiriin ihan erinomaisen sopiva katemateriaali. Tiilimörskämme on selvinnyt pelkän aluskatteen voimin herra ties kuinka monta vuotta, ja kattohommassa virkistävää vaihtelua olikin se, että hommiin voitiin ryhtyä heti, kun katolta vaan oli lapioitu vuosien mittaan kertyneet lehdet ja neulaset - joita ei ollut ihan vähän. Mutta kun tähän saakka projektissa kaikki on aina alkanut raivaamisella ja purkamisella, niin sen rinnalla pienet lapiohommat eivät paljon painaneet!

Materiaalihankinnoissa olimme taas saaneet apua Rautian Pekalta, joka edustamansa yrityksen mainossloganin mukaisesti tekee aina parhaansa, "jotta onnistuisimme kerralla". Ja vaikka tälläkään kertaa emme itse tienneet mistään mitään, niin Pekkapa tiesi, ja vielä niin tarkkaan, että sitten loppujen lopuksi tarvikkeista jäi jäljelle kaksi kolmiorimaa ja pari kourallista nauloja. Aika tarkka kaveri!

Töiden alku lauantaiaamuna sujui hitaanlaisesti ja vähän tuumaillen, liekö sitten oma vaikutuksensa edellisenä iltana juhlituilla harjakaisilla? Niin tai näin, mutta vauhtiin päästyämme saimme päälle hyvän vireen, ja homman luonne valkeni meille aloittelijoillekin. Aluskatteen päälle 23mm raakaponttilauta, räystäille laudat ja räystäspellit, ponttilaudan päälle kolmiorimat, niiden väliin huovat, ja rimojen pintaan vielä huopakaistat, näin se kutakuinkin eteni. Yhdessä viikonlopussa ei ihan saatu valmista, mutta niin paljon kuitenkin, että seuraavana viikonloppuna osasimme hoitaa homman omalla porukalla valmiiksi asti. Yksi opittu asia oli myös oikea tekniikka naulojen hakkamiselle - naula sormien väliin tupakan tapaan, niin että kanta on kämmenpuolelle päin. Tiukka napautus, jolla naula saadaan huopaan kiinni, näpit pois välistä, ja yhdellä lyönnillä naula paikoilleen. Tai no, alussa lyöntejä tarvittiin ehkä viisi, ja lopussakin vähintään kaksi, mutta parempaan päin. Ja jos alkuun tuo aloitusote tuntuikin hankalalta, niin pari kertaa itseään kynsille lyötyään logiikan tajusi kyllä  - ja varsin kipeällä tavalla. 

Kattohomman tekeminen sai meidät ihan loistofiilikselle, oli kiva saada jotain konkreettista ja näkyvää aikaan vielä näin kauden päätteeksi. Itse koin huopanaulojen nakuttelun jollain tapaa hyvin terapeuttiseksi, ja vaikka huopanaulapyssykin olisi ollut tarjolla, niin huihai, vasarahommat voitti kirkkaasti. Toisen viikonlopun lauantaina vietinkin katolla viisi tuntia ihan yksin, hakaten 1200 naulaa, kaunista syyssäätä ja hyvää musiikkia fiilistellen, ja äidin välillä kiikuttamia kahveja ja voileipiä nauttien, kaukana katala maailma! Ja vaikka emme itse lähtökohtaisesti tiedäkään näistä hommista mitään, niin kun joku vaan näyttää meille, niin kyllä tulosta sitten syntyy. Itsetuntoa kummasti kohottaa, kun ammattilainen toteaa että "hiton hyvin te vedätte". Talkooviikonlopun teemana olikin "hyvä meidän tiimi!", ja ihan aiheesta.

Ja niinkuin naamasta näkyy - onnea on ihan itse tehty huopakatto!