Edellisessä blogikirjoituksessa kertoilin tontin etsimisestä ja unelmien tontin löytymisestä. Tontti siirtyi meidän haltuumme heinäkuun alussa 2012, ja sai meidät siirtymään purkutöiden parista vaihteeksi raivaustöihin, ja raivauksen jälkeen taas purkupuolelle, tällä kertaa tontin päässä.
Tässä kohtaa uskallamme ehkä jo tunnustaa, että olimme omin luvin tontilla kertaalleen pyörähtäneet "tiedustelureissulla" hieman ennen kaupantekoon ryhtymistä. Tässä kohtaa voimme myös tunnustaa, että olihan se aika hurja näky. Meitä edeltävä omistaja oli kasannut mäelle jos jonkinlaista tavaraa, osittain suunnittelemiaan korjaustöitä varten, mutta sen lisäksi aika paljon sitä sun muutakin sekalaista. Irtotavaran lisäksi mäellä seisoi sortuneen vanhan päärakennuksen "raato", ja sen pystyyn jäänyt sivusiipi kylänraitin suuntaan ylpeästi poseeraavine wc-istumineen. Ja olihan siellä vielä yksi iso, kaatumaisillaan oleva aitta, sortumaisillaan oleva riihenjatke ja pari muuta piharakennusta. Lisäksi tuo meitä edeltänyt omistaja oli ostanut tontin aiemmalta vanhalta emännältä ilmeisen "sellaisenaan", joten sekalaisten rakennusten täytteenä oli melkoinen määrä vieläkin vanhempaa roinaa.
Kauppojen vasta ollessa vireillä vanhempani olivat kaiken tämän nähdessään vähintäänkin kauhuissaan, ja kehottivat meitä topakasti siirtymään suoraan seuraavaan vaihtoehtoon. Ehkä siinä olisikin ollut järjen ääni kuunneltavaksi, mutta jälleen kerran tunne vei vallan, ja sai meidän onnesta soikeiksi (vai ehkä sittenkin sokeiksi?). Taas me näimme lähes pelkkiä mahdollisuuksia, vaikkakin ruusunpunaisten linssien sivusta katsoessamme toki myös loputtoman paljon työtä. Projektin alusta lähtien olemme puoliksi leikillämme todenneet, että meille pääsee kylään jo kymmenen vuoden kuluttua, eikä tontti ainakaan tuota aikataulua merkittävästi kuronut kiinni...
Projektin varrella olemme havainneet hyväksi tavaksi "virkistää" itseämme mielekkäillä ja innostavilla asioilla niiden ankeampien työvaiheiden välissä. Tässä kohtaa jätimmekin talon vähemmälle huomiolle, ja siirryimme innolla tontin raivaustöihin, ja siis ihan konkreettisesti raivauksen pariin. Piharakennusten ja muun tavaran lisäksi nimittäin kesä oli tehnyt tehtävänsä, ja muuttanut mäen melkoiseksi viidakoksi, joten ensimmäisenä työvälineenä oli käteen otettava vesuri. Edellisen omistajan irtotavaran siivoamisesta olimme onneksi sopineet tontin myyneen perikunnan kanssa, mutta meillekin tekemistä jäi yllin kyllin. Pihaan tilattu jätelava täyttyi kovaa vauhtia, ja vaikka puolimätien vanhojen patjojen kantaminen kaatosateessa ei monella meistä menisi kategoriaan "elämän tähtihetkiä", niin meitä se vain nauratti. Samoin kuin maailman parasta talkooporukkaa, kiitos vielä kummityttö-Sannille (alla) perheineen, hatunnosto teidän talkoohengellenne!
Irtotavaran ja pahimpien pusikoiden raivaamisen jälkeen oli aika käydä pihan vanhojen rakennusten kimppuun. Purkutuomion saivat päärakennuksesta pystyyn jäänyt sivusiipi, riihen jatkeeksi rakennettu mikä-lie-mörskä sekä aittarakennus. Hirsirakenteisena aitta olisi ollut ihan hillittömän hieno ja korjaamisen arvoinen, mutta lautarakenteisena siitä ei ollut kuin polttopuuksi. Talteen otettiin toki se mikä kelvollista oli, eli käsin veivattava mankeli (aina tarpeellinen) sekä kuusi maailman kauneinta aitanovea. Ovet siis on, ja hankintalistalla muutaman muun jutun kanssa niihin sopiva aitta.
Rakennuksista säilytettäviksi päätyivät maakellari, joka jää odottamaan uutta kattoa, riihi, joka jää odottamaan uutta etuseinää, leikkimökki, joka jää odottamaan uutta elämää kesäkanalana, sekä vanha tiilirakennus, joka jää odottamaan uutta kattoa, seinien rappausta ulkoa ja sisältä, sekä uutta lattiaa. Piharakennusten osalta on siis tiedossa pientä pintaremonttia, pitäisikö vaikka taas järjestää talkoot...? Tuo tiilirakennus muuten on mäellä aikanaan toimineen Aurasen Saha ja Mylly-laitoksen vanha konehuone, ja omalla tavallaan aika viehättävä. Myös Oliverin äiti rakennuksesta kuultuaan ihasteli, että "Miten ihanaa, mylly!", mutta hänen mielikuvansa kyllä saattoi olla jotain muuta kuin tämä;
Mutta ihanahan tämä on, ehdottomasti! Samoin kuin koko tontti, unohtamatta esimerkiksi keskellä pihaa seisovaa isoa tammea ja kaikkia niitä 26 marjapensasta. Maaliskuisessa räntäsateessa, helsinkiläisessä kerrostalokaksiossa tätä kirjoittaessa sitä taas jaksaa, kun on mitä odottaa!
Purkutöiden pikkuhiljaa edetessä ryhdyimme pohtimaan talolle uutta "kotia" eli tonttia. Jos kerran talo oltiin aikeissa siirtää uuteen paikkaan, olisi sille kai se paikkakin sitten oltava. Tonttipohdintoihin ryhdyttiin talvella 2011-2012, eli oikeastaan aika pian projektiin ryhtymisen jälkeen.
Heti alkuunsa olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, että vanha pihapiiri olisi meille ja talolle ihan unelma, ja jos pihassa vielä sattuisi olemaan pari vanhaa piharakennusta ja omenapuuta, niin sen hienompi. Haaveilun tasolle arvelimme hankkeen tällä osa-alueella jäävämme, mutta toisaalta, tontin löytymiselle ei ollut sellaista kiirettä. Emme myöskään asettaneet maantieteellisiä rajoituksia Pirkanmaata tiukemmiksi, joten pientä toivon kipinääkin meille jäi.
Päivänä eräänä sitten ajelimme ihan muilla asioilla siinä "kotikulmilla", eli ei kaukanakaan työmaastamme. Siinä ohimennen Oliver tuli kysäisseeksi erään juuri ohittamamme talopahasen tilanteesta, tieltä katsottuna kun pienellä mäennyppylällä lojuivat yhden talovanhuksen jäänteet. Ihan totta, totesin, sehän on Viljakan mäki, jolla aiemmin muistin seisseen komean, keltaisen talon, josta nyt siis oli jäljellä enää epämääräinen kasa roinaa. Ei minulla eikä perheelläni sen paremmin ollut tietoa tontin omistajasta, tiesimme vain talon vanhan emännän myyneen talon vajaa kymmenen vuotta aiemmin ja muuttaneen parempien palveluiden ääreen. Tontin omistajaa päätettiin lähteä selvittämään, sillä tontti itsessään olisi meille mitä mainioin, juurikin haaveilemamme vanha pihapiiri, ja vieläpä hyvin kohtuullisen siirtomatkan (1,5 km) päässä. Ja koska tontilla ei näyttänyt mitään pitkään aikaan tapahtuneen, ainahan voisi ainakin kysäistä, josko se vaikka sattuisi olemaan myynnissä.
Sinällään hauskuus koko tähänastisessa tonttihommassa oli muuten se, että tuon tontin taloineen oli bongannut "ulkopaikkakuntalainen" Oliver, eikä kukaan meistä, jotka tuota tonttia ihan siinä silmiemme edessä olimme vuosikausia katselleet!
Samoihin aikoihin tekemämme "tonttibongauksen" kanssa istuimme iltapäiväkahvipöydässä serkkuni ja hänen puolisonsa kanssa. Juttelimme niitä näitä pytinkiprojektistamme, kun serkunmies ohimennen totesi enonsa hankkineen joitakin vuosia sitten lähettyviltä vanhan talon ja ryhtyneen sitä eläkepirtikseen korjaamaan, mutta korjaustöiden tiimellyksessä talon sortuneen, ja projektin jääneen kesken. Eikä, ihanko oikeasti, voisiko olla...? Ja voisi kyllä, eli nopeasti todettiin kyseessä olevan tuon ihan samaisen tontin ja talonjämän. Siltä istumalta lähdettiin kokeilemaan onnettaren suosiota ja mahdollista myyntihalukkuutta, jota sitten ensiyrittämällä ei kuitenkaan löytynyt, eli neuvotteluihin ei päästy. Harmillista, mutta kyllähän se liian helppoa olisi näin ollutkin. Mutta meillä kun ei edelleenkään ollut kiire, niin päätimme joka tapauksessa jättää asian hautumaan, ja kysellä uudemman kerran sitten vaikka puolen vuoden kuluttua.
Innostuksen siemen juuri tuota kyseistä tonttia kohti oli kylvetty, ja meidän olikin tavattoman vaikea asennoitua etsimään sille vaihtoehtoja. Näimme niin sielumme silmin itsemme ja talomme tuolla mäellä, ettemme oikein keksineet, miten voisimme parempaakaan paikkaa löytää. Pakkohan sitä oli kuitenkin yrittää, joten päätimme laittaa paikallislehteen ilmoituksen;
Kuten arvata saattaa, ei ilmoitukseen ihan kasapäin vastauksia saatu. Muutama kylläkin, joista yhtä jopa käytiin katsomassa - ja joka sitten osoittautui metsäpalstaksi tiettömän tien päässä. Tässä kohteessa jäimme miettimään, mikä myyjän mielestä teki umpimetsästä etsimämme vanhan pihapiirin, mutta ehkä niillä kulmilla joku luolamies joskus aikojen alussa oli asunut, kukapa tietää? Talon pystyttäminen umpimetsään ei kuitenkaan ollut meidän juttumme, joten se siitä.
Ilmoituksen julkaisun jälkeen kävi kuitenkin niin, että eräänä päivänä puhelimeni soi. Soittaja oli paitsi nähnyt ilmoitukseni, mutta myös tiesi meidän yhtä tiettyä tonttia jo kyselleen. Hän kertoi isänsä omistaneen tuon tontin, mutta äkillisesti nukkuneen pois, ja tontin ehkä olevankin myynnissä. Tässä kohtaa voisin omat tunteeni kuvata vähintäänkin ristiriitaisiksi - samaan aikaan iloa askeleesta kohti omaa unelmaa, ja samaan aikaan suurta surua toisten menetyksestä. Oli tuo tontti meille sitten millainen haaveiden täyttymys tahansa, asioiden ratkeamista tällä tapaa emme ikinä olisi toivoneet. Onneen ja iloon tontin omistamisesta liittyy vielä tänä päivänäkin häivähdys huonoa omaatuntoa, mutta kuten myyntitilanteessa silloin puhuttiin - lupaamme, että tontille nousee juuri niin hieno, vanha hirsitalo kuin sinne kuuluukin!
Blogikertomukset urakan eri vaiheista eivät välttämättä noudattele tekemisten kronologista järjestystä, koska kaikkea ollaan tehty sulassa sovussa ja sekaisin, vähän ´mitä milloinkin´- meiningillä. Työjärjestys on osin määräytynyt käytettävissä olevan ajan ja rahan mukaan, välillä sään sallimien rajoitusten puitteissa, mutta aika usein ihan sen mukaan, mitä milloinkin on huvittanut tehdä. Kesäkuun 2012 alkupuolella meitä huvitti ryhtyä ullakon ja välipohjan eristeiden tyhjennykseen, joten siihen siis.
´Aarteita talosta ja tontilta´- välilehdellä olen tästä työvaiheesta jotain jo kertoillutkin, mutta kerrottakoon tässä vielä uudelleen. Ensimmäinen vaihe (taas kerran) oli tyhjentää tilasta kaikki ylimääräinen ryönä. Joskus ihan lapsena muistan kerran päässeeni kurkistamaan vintille eteisen katossa olevan luukun kautta, minkä jälijltä mielessäni oli näky läjästä sekalaisia, vanhoja kenkiä. Muistikuvani ei ollut väärä, ja tällä kertaa vintille kurkistaessamme nuo vanhat, pölyiset ja parittomat kengät toivat jostain syystä mieleen keskitysleirin, vaikka mitään erityistä perustettä tällä mielikuvalle ei todellisuudessa toki ollutkaan. Kenkien päätymiseen vintille ei oikeasti liittyne mitään dramatiikkaa, päinvastoin - vintille kannattaa hyvinkin viskata esimerkiksi vanha saapas, jolle voi milloin tahansa löytyä uutta käyttöä...
...tai vaikkapa kolme puolikasta rukkia, joista voi aina tarvittaessa ja tuurilla koota yhden kokonaisen!
Ensimmäinen satsi vintin roinaa lähti ikkunan kautta isän kaivurin kauhaan (taas niin kätevää!), ja sitä kyytiä kaatopaikalle, toinen satsi taas sai suoraan kauhaan kunnon kylvyn painepesurista, ja sitä kautta siirtyi navetan parvelle odottamaan aikoja parempia ja sortteerausta ajatuksella. Voi sitten taas parin vuoden päästä ihmetellä, että mitä sitä tälläkin kaikella kuvitteli oikein tekevänsä. Mutta totta puhuen, tässä vaiheessa olemme pyrkineet säästämään kaiken sen, minkä pois heittäminen yhtään epäilyttää, ja mieluummin harkitsemaan asiaa uudemman kerran myöhemmässä vaiheessa, kerran hävitettyä kun ei enää saa takaisin.
Varsinaiseen välipohjan eristeiden tyhjennykseen olimme tilanneet imuriauton, joutumatta asiaa lopulta edes sen enempää harkitsemaan. Sinänsä laadukkaalla Suomi24 - keskustelupalstalla joku oli toki hintoja hämmästellessään kironnut kaikki Suomen imuriautoyrittäjät helvetin ikuiseen tuleen, mutta me päätimme lapiohommien sijasta säästää tähän kuluvan rahan mieluummin jostain muusta kohdasta, ja tilata paikalle ammattilaiset. Eräänä kauniina päivänä pihaan kaarsivatkin Hämeen Erikoistyön kaverit, jotka hoitivat homman ihan kympillä ja hyvällä meiningillä, lämpimästi voimme kyseistä firmaa suositella!
Imuriauton putkesta menivät suhteellisen näppärästi läpi kaikki nyrkkiä pienemmät mykkyrät, ja kahteen mieheen yhdessä työpäivässä tuli vintti imuroitua ihan vimpan päälle puhtaaksi. Imurointihommassa meidän tapauksessamme syntyi säästöä siitä, että imuroitu roina voitiin välillä käydä tyhjentämässä omaan mäkeen, saaliina kun oli vain orgaanista, maatuvaa jätettä, kuten sahanpurua ja sammalta. Jos jäte olisi pitänyt kuljettaa lähimmälle kaatopaikalle, olisi urakkaan mennyt noin 1,5 päivää, ja eurojakin sen mukaisesti.
Tärkein asia eristeiden tyhjentämisessä oli tietysti havainto siitä, että kaikki siellä purujen alla näytti kuivalta ja hyvinvoivalta, kuten mm. tuo eristeiden alta löytynyt sanomalehti vuodelta 1893, ks. ´aarteita talosta ja tontilta´. Ja kohtuuden nimissä kehuttakoon myös noita vintille viskattuja kenkiä - ei noista isäni pikkupoikana puhkikäyttämistä ehkä salonkikelpoisia enää tullut, mutta piirongin päälle passelit kuitenkin;