Kerrostumia kadottamassa

Talon tyhentäminen kaikesta roinasta tapahtui siis kesällä 2011, minkä jälkeen päästiin purkamaan talon sisäpuolta hirsipinnalle. Sisäpuolen purkuhommien merkeissä ajeltiin syksyn 2011 ja talven 2012 aikana melkoisen monta kertaa Helsinki-Sahalahti väliä. Into oli kuitenkin kova, ja viikonloppuja odotti enemmän kuin innokkaasti, vaikka tehty työ oli fyysistä, ja sellaisena likaista ja raskasta. Kaltaiselleni "toimistorotalle" fyysinen ponnistelu ja sen jälkeinen sauna (ehkä myös kylmä olut?) saivat aikaan vähintään euforisen olon, joka sekin jo pelkästään sai jatkamaan ja jaksamaan - puhumattakaan siitä löytämisen ilosta, mitä purkutyö meille toi! Tässä vaiheessahan meillä ei ollut mitään tietoa siitä, millaisessa kunnossa kaikkien kerrosten alta paljastuvat hirret ja muut rakenteet olisivat. Ja kun sisäpuolen pinnat näyttivät odotettua paremmalta, sai se meidät varovasti uskomaan taas seuraavaan vaiheeseen.

Tällaisessa siirtoprojektissa kauhistuttavaa on kaikkien vuosikymmenten aikana kertyneiden kerrostumien hävittäminen, sillä samalla tulee hävittäneeksi aimo annoksen historiaa, eikä kerran purettua saa enää takaisin. Toisaalta, itseään voi aina lohduttaa sillä, että seuraavien kerrosten hautaamien edellisten tapettien ihanuutta ei olisi milloinkaan päässyt ihailemaan edes täksi häviäväksi hetkeksi, ellei olisi purkanut niitä päällikerroksia? Parhaimmillaan seinissä oli päällekkäin seitsemää erilaista tapettia, ja aina välillä välissä pinkopahvia tai kuitulevyä. Miten hauskaa olikaan miettiä, miltä mikin huone eri vaiheissan oli näyttänyt - herkän sininen kamari onkin seuraavassa ilmeessään ollut mitä keltaisin kukkaketo! Kaikista tapettikerrostumista pyrimme saamaan jotain talteen, säilömään niitä kuvin ja näytepaloin, tehdäksemme niistä edes jonkinlaisen taulumaisen kollaasin, ja toivottavasti löytääksemme perinteisten tapettitalojen valikoimista jotain vastaavaa sitten kaukana tulevaisuudessa!

Yksi työvaihe, jota tällaisessa talossa riittää enemmän kuin tarpeeksi, on naulojen poistaminen. Sitä on riittänyt niin alussa, kuin välissä, kuin edelleenkin, niin sisä- ja ulkoseinissä, niin katoissa kuin lattioissa. Sinällään kaikkien naulojen kiskominen ei olisi välttämätöntä, ja siihen on varmasti tuhlattu turhaakin aikaa, mutta toisaalta olen kokenut sen jollain tapaa terapeuttiseksi, ja palannut sen pariin aina kun jokin muu vaihe on alkanut ottaa ohimoon. Silenevät hirsipinnat ovat tuottaneet tyydytystä, ja ehkäpä hirsien käsittely siirtovaiheessa ja sitten joskus sisustaessa on tehdyn työn ansiosta asteen verran mukavampaa... tai jotain.

Kerrostumien hävittäminen on toisaalta aiheuttanut surua, mutta aika tavalla myös iloa. Kun vauvankakan värisen kokolattiamaton ja kolmen muun kerroksen alta löytää leveimmän ikinä näkemänsä lattialankun, niin ei sitä nöyhtäistä mattoa kyllä varsinaisesti ikävöimäänkään jää. Tai kun tapettikerrosten alta paljastuu peitetty oviaukko, ja samalla piiloon tapetoitu maailman kaunein peiliovi. Tai kuten kuvissa alla, sinällään ihan hauskan kattolevyn alta aika tavalla komea katto?

Projektissa valtaisana apuna on koko ajan toiminut isäni Seppo, joka heiluu ylempänä kuvassa moottorisahan kanssa, niitattuaan oletettavasti itse tuon kyseisen katon astetta tiukemmin kiinni silloin joskus 70-luvulla. Tuntuu, että tarpeeksi ei voi saadusta avusta kiittää, kyllä olisimme jo tähän mennessä niin monessa pulassa olleet, niin ilman isää itseään, kuin hänen traktoriaan, kaivuriaan ja lukuisia työkalujaan. Kuinka monella remppamiehellä ja -naisella on kulman takana konehalli, josta voi vain käväistä hakemassa kaikki työkalut mitä tarvita saattaa? Kiitokset kuuluvat tietysti myös äidille ansiokkaasta huoltojoukkoina toimimisesta, mutta monen muun ohessa myös sisarentyttärelleni Lotalle, joka tuolloin 5-vuotiaan vakavuudella, aikansa Oliverin puuhia katseltuaan kysyi: "Tarvitsetko Oliver apua?" - ja ryhtyi toimeen! 

Työhän tässä siis jatkuu, ja varsinaiset kiitokset (toivottavasti) onnistuneesta projektista jaellaan sitten vähän myöhemmin. Tässä kohtaa toivotamme siis paremminkin tsemppiä kaikille teille, jotka pyytämättä ja yllättäen olette tähän mukaan joutuneet - kymmenen vuoden päästä jo helpottaa, sen lupaamme!