Vasara ja nauloja

Ennen seuraavan rakennuskauden alkua (eli ylihuomista!) lienee syytä raportoida vielä viime kesän edistyksistä. Viimeksi kertoilin maalin keitosta ja seinälaudoitusmateriaalien maalaamisesta, luonnollinen jatkumo siis olkoon ulkoverhoilun paikalleen naputtaminen. Jossa naputtamista muuten olikin, niinkuin oli myös mittaamista ja sahaamista, huh mikä urakka!

Ulkoverhoilun toteutustavaksi oli jo varhaisessa vaiheessa päätetty perinteinen pystyrimalaudoitus. Välissä pohdittiin ja tutkittiin muitakin versioita ja vaihtoehtoja, mutta varteenotettavaa kilpailijaa ei alkuperäiselle suunnitelmalle tullut vastaan.

Töihin ryhtyessämme työmaalla puuhaili meidän lisäksemme pari timpuria räystäiden ja kuistirunkojen kimpussa, joten verhoilussa pääsimme hyvään alkuun heidän antamillaan käytännön vinkeillä ja Oliverin veljen viiden päivän mittaisella talkooavulla, siitä suuri kiitos! Timpurit pitivät neljän viikon aikatauluamme urakan kokoon nähden tiukahkona, kun taas meidän mielestämme homma olisi heittämällä valmis siinä ajassa - voitte varmaan arvata kummat olivat arviossaan oikeammassa...?

Ennen pohjalaudoitukseen ryhtymistä laitettiin verhoilun alareunaan salmiakin muotoinen, perinteinen puinen tippalista, mikä kosteassa säässä kieroutuneilla listoilla ei ollutkaan mikään ihan helppo homma. Tässä vaiheessa onneksi viisastuimme sen verran, että punaisen ja keltaisen värin rajalle myöhemmin tulevat vastaavanlaiset tippalistat laitettiin painojen alle siistiin nippuun odottamaan asennustaan, mistä älynväläyksestä sittemmin osasimme olla erittäin kiitollisia.

Pystyrimalaudoituksen alemman kerroksen eli lautojen laittaminen kävi etenkin punaisen alaosan kohdalla melkoisen sukkelaan, kun vauhtiin vaan päästiin. Laudat lyötiin reunoistaan kiinni naulapyssyllä, ja vaikka koneen kanssa jälki ei joka kohdassa ollutkaan se kaikkein siistein, jäävät lautojen reunoihin lyödyt naulat sopivasti rimojen alle peittoon. Naulapyssyn käytöstä kyllä tuli naapureilta pientä kuittailua heidän ihmetellessään, miten tällaiselta perinnerakentamisen työmaalta ei oikeaa vasaranääntä meinaa ollenkaan kuulua!

Ei näin...

Keltaisen osan laudoittamiseen menikin sitten hieman enemmän aikaa. Lautojen yläpäihin piti mittailla ja sahailla säännöllisin välein kattotuolien päiden kohdissa oikean kokoiset koloset, tällaiseen vanhaan taloon kun kuuluvat ehdottomasti avoräystäät. 

Samaan aikaan toisaalla... Meidän askarrellessamme laudoituksen kanssa eteni toisessa päässä työmaata ikkunoiden asennus. Halusimme talon ulkonäköön mahdollisimman autenttista vanhan talon ilmettä, joten ikkunat asennettiin samalle tasalle ulkoverhoilun kanssa. Ja kylläpä muuten antoi jo muutaman ikkunan paikalleen saanti talolle niin paljon ilmettä, että ihan itku meinasi siitä ilosta tulla. Kaikkinensa viime kesänä tuntui erinomaisen hyvältä se, että vihdoin projektissa saavutettiin sellaisia vaiheita, jotka jäävät pysyvästi näkyviin. Tähän saakka kun neljän vuoden ajan kaikki tekeminen on ollut enimmäkseen joko tyhjentämistä tai purkamista, tai sellaista rakentamista, josta ei silmälle jää paljonkaan iloa sitten talon joskus valmistuessa.

Niin se vain homma eteni, mutta kyllä tosissaan sai tehdä, että loman loppumiseen mennessä saatiin edes melkein valmista verhoilun osalta. Viimeiset päivät painettiin aika ympäripyöreitä päiviä, jatkuvia sadekuuroja ja Oliverin juuri alkanutta tupakkalakkoa kiroillen, sekin vielä! Toisaalta tupakkalakko ehkä juuri siivittikin urakan valmiimmaksi, sillä jos tähän saakka oltiin pidetty välillä edes tupakan mittaisia taukoja, niin viimeisinä päivinä ei sitten enää sitäkään.

Loman loppuessa jäi verhoilusta vielä muutama kohta pienesti kesken, mutta nekin saatiin urakoitua valmiiksi yhden syksyisen viikonlopun aikana. Ja nyt kun katsomme talomme kuisteja vaille valmista ulkoasua, niin täytyy sanoa, että olemme valintoihimme (ja omaan työpanokseemme) melkoisen tyytyväisiä. Ja jos kyläkaupan pihaparlamentin puheisiin on uskominen, kelpaa talomme myös kyläläisille, hyvä niin! Kyllä se mieltä kovasti lämmittää, kun muidenkin mielestä "talo on kuin karamelli" ja "ihan kuin se olisi ollut siinä aina"!

Ja kuten kuvasta näkyy, ovat viime kesän virstanpylväitä paitsi jo mainitut ikkunat, myös vesikatto, niistä hankinnoista lisää ensi kerralla!

Maalin keittoa ja keittomaalia

Jos jokin asia on projektin alusta saakka ollut selvää, on se ollut talon ulkovuorauksen toteutustapa (pystyrimalaudoitus), väritys (punaista ja keltaista, lisäksi yksityiskohdissa valkoista) sekä maalin laatu (keittomaalia sen olla pitää). Tämä ei tarkoita, etteikö muitakin vaihtoehtoja oltaisi matkan varrella pohdittu ja sillä silmällä katsottu, mutta vakavasti otettavia "kilpailijoita" ei näille valinnoille ole vastaan tullut. Suunnitelmat ovat luonnollisesti perua talon ulkoisesta olemuksesta vanhalla paikallaan, vaikkakin hieman ränsistyneessä muodossa;

Alkuperäinen suunnitelmamme oli toteuttaa ulkoasu aika tavalla täsmälleen vanhan mallin mukaan, kunnes jossain vaiheessa rungon pystystä tajusimme rungon pienen korotuksen vaikutukset päätykolmioon. Kun ylempi päätyikkuna aikaisemmin istui juuri oikein suhteessa päätykolmion mitoitukseen, ei se uudessa tilanteessa, ullakon korkeuden lisäämiseksi tehdyn rungon korotuksen jälkeen enää samaan tapaan istuisikaan, vaan päädyn väri vaihtuisi keskellä ikkunaa. Tämähän ei tokikaan käynyt laatuun, ja hetken aikaa jo pelkkää punaista väriä pohdittuamme ja erinäisiä kirjoja ja kuvia selattuamme keksimme (no okei, Oliver sen keksi...), että meidän tilanteeseemme sopiva ratkaisu voisi olla keltaisen värin jatkaminen päätykolmioista pitkien sivujen yläosaan, jonne talon aiemmasta ulkoasusta poiketen oli suunniteltuna pienet vaakaikkunat, "haukkaikkunat". Jotain tähän tapaan se voisi olla;

Aikamme ajatusta makusteltuamme idea alkoi tuntua oikeinkin hyvältä, ellei jopa loistavalta. Matkan varrella meitä oli nimittäin mietityttänyt rungon korotuksen lisäksi talon sijainti mäennyppylän laella, ja näiden tekijöiden mukanaan tuoma korkeusvaikutelma, emme nimittäin halunneet talostamme mitään kirkkoa keskellä kylää. Jospa värityksen katkaiseminen keltaisella yläosalla tasapainottaisi talon ulkoasua kaikkinensa?

Tuumasta toimeen eli ryhtymään. Tähänastisen ulkorungon olimme suosiolla jättäneet ammattilaisten tekemisiksi, mutta ulkoverhoilun olimme päättäneet olevan omia heiniämme. Urakka alkoi puutavaran määrän laskemisella ja kilpailuttamisella, mutta ennen kaikkea tutustumisella maalin keittämisen ihmeelliseen maailmaan. Rehvakkaasti olimme jo aikaa sitten julistaneet maalinkeiton olevan helppoa ja halpaa puuhaa, ilman että aiheesta oikeastaan mitään tiesimme. Jossain kohtaa kesää rehvakkuus meinasi kyllä karista, ja pupun asettuessa pöksyyn mielessä kävi aidan matalasta kohdasta meneminen, kun ei kai se keittomaali valmiinakaan niin paljon maksaisi... Onneksi tälläkin kertaa, niin kuin monen monta kertaa matkan varrella, toisen epäröidessä toinen käy reippaana rekan alle, ja suuremmin pohtimatta ryhtyy toimeen. Ja hyvä niin, sillä tulimme todenneeksi maalinkeiton oikeasti olevan helppoa ja hauskaa!

Tarvikkeet maalinkeitolle ovat varsin yksikertaiset. Tynnyri (uutena ostettu tori.fi, 15eur), tiiliä tulipesän rakentamiseen (sokkelista ylijääneitä lekaharkkoja), kaasupoltin (tai ihan perinteiset nuotiotarpeet) sekä jämälaudasta väsätty mela maalin sekoittamiseen. Vettä, vehnäjauhoa (myös ruisjauho käy, mutta vehnällä saadaan parempi sitko), rautavihtrilliä (tai keltamultamaaliin sinkkisulfaattia), pigmenttiä sekä haluttaessa vernissaa (eli keitettyä pellavaöljyä) ja suolaa (joka saa maalin säilymään 1-2 viikkoa). Värikarttoja hetken tutkailtuamme meidän värisävyiksemme valikoituivat Faluninpunainen ja keltaokra, eli varsin perinteinen yhdistelmä.

Prosessina maalinkeitto etenee siten, että vesi kuumennetaan padassa lähes kiehuvaksi. Sitä ennen kylmästä vedestä on otettu pieni osa sivuun, ja siihen sekoitetaan jauho. Kuumaan veteen sekoitetaan rautavihtrilli, ja sen liuettua veteen sekoitetut jauhot. Keitosta pidetään lähes kiehuvan kuumana ahkerasti sekoitellen, jotta jauhot eivät palaisi padan pohjaan. Vähän kuin kastiketta suurustaisi siis (näin kertoo perheen kokki Oliver, minähän en kokkaamisesta tiedä sen vertaa...). Jauhon kypsyttyä keitokseen sekoitetaan pigmentti hyvin sekoittaen, lisätään vernissa, ja annetaan vielä hautua. Lopuksi lisätään suola. Ohjeita löytyy netistä lukuisia, ja niissä on pieniä eroja keskenään, tämä on siis vain yksi versio, mutta ainakin toimivaksi todettu!

Homma alkaa tynnyrin vuoraamisella. Mineraalivilla tasaa keitoksen lämpötilaa prosessin aikana.
 

Sinkkisulfaatti lisättynä kuumaan veteen.
 

Vehnäjauhot, check!

 

Pigmentin punnausta. Kannattaa tehdä, jos aikoo joskus vielä keittää edes suunnilleen samansävyistä maalia!

 

Keitoksista ryhdyttiin ensin punaiseen, vaikka kuviin tulikin taltioitua paremmin tuon keltaisen prosessi. Keittomaalin pitäisi valmiina olla hieman "kiisselimäinen", mikä ei meistä punaisen kohdalla ihan tuntunut oikealta kuvaukselta - kunnes keltaisen kohdalla kuvauksen hyvinkin oikeaksi totesimme. Tästä päättelimme, että ensimmäisellä keittokerralla taisimme sitten kuitenkin hötkyillä hieman liikaa, eli hieman kauemmin (ja kuumemmalla liekillä) olisimme saaneet vehnäjauhovelliä keitellä. Tiedä sitten tulevatko maalien erilaiset koostumukset meitä jossain kohtaa vastaan, mutta hyvä ja mukava oli molempia maalata, ja ainakin toistaiseksi vaikuttaisivat hyvin pysyvän...

 

Laudat ja rimat päätettiin maalata maassa irrallisina lautoina, siksi että se tontin ja talon korkeuden vuoksi on helpompaa niin, mutta myös siksi, että näin rimojen alle jäävät lautojen reunat tulee myös maalattua. Rimoilla kun on taipumuksena ajan mittaan ja säiden vaikutuksesta vähän vääntyillä, jolloin näin tehtynä alta ei tule maalaamattomia kohtia paljastumaan. Kyllähän maalipinnat sittemmin ulkolaudoituksen asennuksen yhteydessä hieman osumia ovat saaneet, mutta keittomaalin jäljiltä puun pinta on muutenkin sen verran elävän näköinen, että pienet naarmut tuntuvat sinne sekaan aika hyvin maastoutuvan. Ja joka tapauksessa tällä kertaa mentiin vain yhdellä maalikerroksella, korjaillaan jälkiä (ja suditaan naulankantoja piiloon) sitten jokusen vuoden päästä kun taas aiheesta uudelleen innostutaan.

 

Sekä punaisten että keltaisten maalaustalkoiden osalta meillä kävi ihmeen hyvä tuuri säiden suhteen, etenkin kun miettii minkälaisia kelejä kesä- ja heinäkuulle muutoin sattui. Maalattavaa oli lautojen ja rimojen osalta yhteensä sellaiset kolme kilometriä, joten kaikki talkooapu otettiin riemumielin vastaan - siitä jättimäiset kiitokset meidän molempien perheille, ihanalle kesätytöllemme Iidalle, Lintsille ja Päiville, Tuulalle ja Vesalle sekä naapurin Satulle! Kuten kaikilla projektiamme työpanoksellaan edistäneillä - paikka tupareiden vippipöydässä on teidän!!!

 

Lautojen kuivatukseen kätevät telineet kuormalavoista!

Keittomaalipensselin pitää olla paljon maalia ottava, niille sopivat maalausastiat tehtiin lasinpesunestepäniköistä.

Maalausprojekti tarkoitti myös paljon sahausta, kun lautojen ja rimojen alapäihin viistettiin 20-asteiset tippanokat.

Ehtaa talkoomeininkiä!



Hyvä talkoopäivä tarkoittaa myös talkooeväitä, tällä kertaa jopa talkooväen tarjoamana. OHOH!

 

Kesäloma, mikä se on...?

Juurihan se kesäloma alkoi, ja nyt se jo loppui, miten tässä nyt näin pääsi käymään...? Oliverilla yhdeksän viikkoa, itselläni seitsemän viikkoa, ja koko hauskuus ohi ihan hujauksessa! Vaan eipä oikeastaan, pitkät oli lomat ja paljon saatiin aikaan, eli siinä mielessä kaikki hyvin. Koko loman ajan oli kello soimassa aamulla 6:45, työmaalla oltiin särmästi kello 8:00, ja ihan paria poikkeusta lukuunottamatta töitä tehtiin ainakin neljään saakka, usein vielä pidempään, ja parhaimmillaan 14 tuntia. Blogia ei paljon jaksanutkaan matkan varrella päivitellä eikä muunkaanlaista huvielämää viettää, mutta kuvia tuli onneksi otettua paljon, joten kertoillaan kuulumiset sitten vähän takautuvasti, ihan tuttu juttu jo projektin aiemmilta vaiheilta. Nyt kun on päässyt töihin lepäämään, niin sitä jaksaa taas!

Työmaalla on siis tehty hommia koko kesä ihan tosissaan, mutta hikoilla ei ole tarvinnut. Vastapainoa edelliselle kesälle, kun helle jatkui viikosta toiseen, ja senkin kokeneena voidaan todeta, että kyllähän viileällä säällä paremmin jaksaa tehdä. Mutta silti, kamoon! Alkukesän kovat tuulet ja niitä seuranneet rankkasadekuurot ovat kyllä koetelleet pienen rakentajan hermoa. Puutavaraa, työkoneita ja itseään on saanut peitellä ihan kyllästymiseen asti, aina silloin kun ei ole juossut pressujen perässä pitkin peltoa tai muuten tarponut kuravellissä. Positiivisena puolena nähtäköön se, että puutarhasta ei ole paljon tarvinnut huolehtia, hyvin on näkynyt kasvavan!

Tämän kesän tavoitteena meillä on ollut talon saattaminen suhteellisen valmiiksi ulkopuolisilta osin. Ja jotta lähtökohta pysyy kaikilla mielessä, niin tältähän meillä näytti lopputalvesta;

Näihin varhaisempien vaiheiden kuviin on hyvä palata aina välillä, ihan vain huomatakseen, miten pitkälle oikeasti ollaan jo päästy!

Kevään tullen talo luonnollisesti kuorittiin esiin tuulensuojakankaasta, joka oli varsin hyvin pitänyt rungon säältä ja ei-toivotuilta vierailta suojassa. Pientä asettumista ja painumista oli rungon osalta havaittavissa, mutta aika pientä kuitenkin, ehkä sentistä tai kahdesta voidaan puhua, ei sen enempää. Siltikin, rungon seuraavassa työvaiheessa, ulkorungon rakentamisessa, on jatkossa tapahtuva painuminen otettu huomioon, elämisen varaa täytyy aina olla.

Vanhaa hirsirunkoa siirrettäessä vanha talo muuttuu virallisen tulkinnan mukaan uudisrakennukseksi, mikä tarkoittaa vaatimusta lisäeristyksen laittamiselle, joko rungon sisä- tai ulkopuolelle. Meidän valintamme oli ulkopuoli, sillä useiden vuosikymmenten aikana hirsien ulkopinta oli osansa sääaltistuksesta jo saanut, minkä lisäksi ulkopinnat olivat lukuisten hirsikorjausten myötä vähintään kirjavassa kuosissa. Sisäpuolella sen sijaan hirret ovat usein paikoin kovastikin hyvässä kunnossa (tai sitten silmä on vain tottunut niihin, todennäköisemmin näin...), joten sisäpuolelta hirttä tullaan jättämään paikoin näkyviin. Pitäähän sen vanhan rungon olemassaolo jollain tapaa todistaa, eikö vaan!

Suojakankaan kuorimisen jälkeen ensimmäinen työvaihe oli koolausten teko eristeeksi valittua selluvillan puhallusta silmälläpitäen. Eristeen tavoitepaksuudeksi oli määritelty 10cm, mikä jonkun mielestä on sekin jo liikaa, jonkun toisen mielestä taas ei ollenkaan. Ja koska seinän suoruus vanhassa rungossa on vähän niin ja näin (lähtötilanteeseen vanhassa paikassa nähden suunta on toki parannusta potenssiin sata!), tuli eristeen todelliseksi vahvuudeksi varmaan kaikkea 8 ja 18 sentin välillä. Toivotaan että toimii...

Märkänä puhalletun selluvillan päälle laitettiin vielä tuulensuojalevytys, ja sen päälle kahdensuuntaiset koolaukset, joista alemmalla, pystysuuntaisella rimotuksella saatiin aikaan hyvä tuuletusrako tuulensuojalevyn ja ulkoverhoilun väliin, ja sen päälle tehdyllä vaakakoolauksella alusta tulevan pystyrimalaudoituksen kiinnitykseen.

Ja näin se homma eteni;

Kaikille tähänastisille rakennusvaiheille oman haasteensa on antanut rakennuspaikkamme. Tuulisena mäennyppylänä tontti on talon paikaksi sinällään erinomainen, ja pihansa, oman rauhansa ja kauniisti kumpuilevien peltomaisemiensa puolesta asuinpaikaksi mitä viehättävin. Mutta on se samalla ihan pirullisen haastava rakennettava, nosturi ja tellinki jos toinenkin on tänä kesänä tontilla testattu - kuten jo näistäkin kuvista näkee...

Kevään tekemisistä on muuten jäänyt yksi paljon iloa ja lämmintä tunnetta tuonut vaihe raportoimatta - viime kesänä kunnostettujen kattolaipioiden nosto paikoilleen keittiöön ja talon entiseen pirttipäätyyn. Kaikki se nauhahiomakoneen kanssa hikoilu ja hiontapölyn nieleskely sai kyllä ruhtinaallisesti palkkansa, kun nämä pääsi näkemään paikoillaan. Samalla uskaltaisin myös väittää, että näihin ei koskaan kyllästy, vai mitä tuumaatte?

Kevät toi, kevät toi muurarin...

Kuten aikanaan jo Tapio Rautavaarakin sen tiesi (kuuntele tästä Muurari), tuppaa kevät aina tuomaan rakennustyömaille erilaisia kädentaitajia. Tuon mainitun muurarin lisäksi tulossa olisivat kuulemamme mukaan ainakin maalari (eli minä) ja hanslankari (muurarin apupoika eli Oliver), ja onpa meillä yksi rantojen hampparikin näkynyt, itseään lautapojaksi ehdottamassa. Siitä ei kauppoja ainakaan tässä vaiheessa syntynyt, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Tällä hampparilla oli kuitenkin kaunis ajatus, hän voisi kyllä tehdä ettei emännän itse tarvitsisi, kiitos siitä joka tapauksessa!

Mutta siis muurari. Jo hankkeen varhaisessa suunnitteluvaiheessa meille oli selvää, että maalaiskeittiöön kuuluvat niin leivinuuni kuin puuhellakin, joille myös tarvittava tila talosta luontevasti löytyi keittiön ja olohuoneen välistä. Lisäksi meitä houkutti ajatus perinteisestä peltikuorisesta pönttöuunista, jonka paikaksi valikoitui makuuhuoneen ja vierashuoneen välinen nurkkaus. Pönttöuunin toteutuminen oli useampaan otteseen mietinnässä, kyllä vai ei, mutta lopulta ehkä tunne voitti järjen, ja sellainen päätettiin tehdä.

Muurarin tulosta tehtiin kaupat jo viime kesän puolella, kun vanhempieni naapurissa asuvan Hannan perheeseen sellainen sattumoisin kuuluu. Suositukset sekä referenssit vaikuttivat oikein hyviltä, ja kun ensitapaamisestakin syntyi vallan hyvä fiilis, niin kolmen viikon muurausurakka merkittiin kalenteriin noin vuotta aikaisemmin. Tuossa vaiheessa meillä oli haaveestamme vain suttuinen lehtikuva (alla), mutta sillä päästiin hyvin liikkeelle, ajatuksesta saatiin kiinni, ja meille muodostui jo hyvin luottavainen olo - joka ei muurausprosessin myötä sittemmin joutunut kertaakaan koetukselle, niin mainiosti kaikki sujui!

Jotain tähän tyyliin sen olla pitäisi...

Muurarin tuloon valmistautuminen meidän puoleltamme tiesi paitsi saamamme ostoslistan kilpailuttamista ja hankkimista, myös uuninluukkujen kunnostusta. Leivinuunin luukku meillä oli vanhasta talosta omasta takaa, ja puuhellan luukut otimme talteen luvan kanssa tuttavan purkutalosta kuistilta lojumasta. Yhdet pönttöuunin luukut olimme löytäneet tontillamme sijaitsevan riihen alta, ja kuin ihmeen kaupalla ne sattuivat olemaan juuri suunnitellun 70cm halkaisijaltaan olevan uunin luukut, jopas sattui! Osin aika hurjassakin kunnossa olleiden luukkujen kunnostustyöhön käytiin aseena poranterään kiinnitettävä teräsharja, jonka olimme Rakennusapteekin käsikirjasta oppineet olevan sopivan hellävarainen käsittely tähän puuhaan. Ja aika kätevästi se kävikin, vai mitä tuumaatte?

 

Puuhellan kansilevyn olimme sentään ostaneet valmiiksi kunnostettuna Porvoon Wanhasta Rautakaupasta!

Muurarin saapumiseen sopivaksi oli ajoitettu myös Oliverin alkava kesäloma, jonka missio oli yksinkertainen - tehdä mitä muurari käskee! Luottotavarantoimittajamme, Pälkäneen Rautian, kuski kovasti toivotteli onnea urakkaan, olisihan edessä sisään kannettavaksi n. 20 000 kiloa tavaraa tiilien ja laastin muodossa. Itsekin olin pienesti kevään mittaan vihjaillut kuntosalikäyntien olevan mahdollisesti hyvä ajatus, mutta hanslankari vakuutti urakasta selviävänsä, ja niin myös teki - iso käsi Oliverille siitä hyvästä, well done! Samalla iso kiitos myös tiilipoikana toimineelle isälleni, jälleen kerran!

Ja näin se homma eteni;

Alkumetreillä

Miten kaunis voikaan olla hyvin mietitty piippu!

 

Puuhellaa pukkaa!

 

Leivinuunin sydämeksi luonnonkiveä

 

Leivinuunia pukkaa



Välipohdintaa, romanttista vai kulmikkaampaa tyyliä?

Tiilenleikkaaja työssään



Siitähän syntyy huuva!

 

Puuhella ja leivinuunin luukku keittiöstä katsottuna, huuvan alla tila myös kaasuhellalle.

 

Leivinuuni ja hormi olohuoneesta katsottuna

 

Muurausurakasta jäi tällä erää puuttumaan makuuhuoneen pönttöuuni sekä pintojen viimeistely antiikkilaastilla, mihin varattiin jälleen aika ensi vuoden kesäkuulle, ehtiihän sitä silloinkin.

 

Mutta siis kertakaikkiaan - olisimmeko meille täydellisempää puuhellaa, leivinuunia ja piippuja voineet mistään muualta saada? Kuten muurarille itselleenkin totesin, meille tuli niin kauniit tulisijat, että edelleen itkettää kun niitä katsoo - valtaisan suuret kiitokset, Uunimuurari Petteri Stubb!

 

 

Ja niin, jos kevät toikin muurarin kollegoineen, niin pääskyhän se vasta onkin varma kesän merkki - vaikka sitten pirtin nurkassa pesimässä...!

 

 



Here we go again!

Blogihiljaisuuden selittely näyttää nykyään olevan kaikkien blogikirjoitusteni päällimmäinen viesti... Tällä kertaa syynä ei ole se, etteikö olisi tapahtumia kirjoitettavaksi, vaan yksinkertaisesti tekemisen valtava määrä! Kevät on ollut kiirettä niin palkkatyössä kuin täällä tontin työleirilläkin, vapaa-aika on jäänyt aika tavalla nollaan, eikä kaiken kiireen keskellä ole ehtinyt eikä jaksanut istua koneen äärelle kirjailemaan kuulumisia. No, kesälle riittää kyllä vielä paljon kerrottavaa, kaikki vaiheet kuvataan ja kirjaillaan muistiin kun vaan keretään!

Talven ja kevään mittaan tuli tehtyä paljon ajatustyötä projektin edistämisen tiimoilla, ja suunnitelmat kirkastuivat pääasiassa talon ulkopuolisia osia koskeviksi. Meneillään olevan rakennuskauden tavoitteina ovat siis hirsirungon ulkopuolista lisäeristämistä varten tarvittavan ulkorungon rakennus, seinäeristeiden puhallus sekä ulkoverhoilu maalauksineen. Katon osalta työtä teettävät räystäät ja muu rakenteen viimeistely ennen varsinaisen vesikaton asennusta. Myös kuistien rungot on saatava sille mallille, että kattomies pääsee tekemään niiden vesikatot, muutoin niiden edistäminen on kiinni muusta ehtimisestä. Sisäpuolella tehtävää on vähintäänkin puuhella-leivinuunin, pönttöuunin sekä piippujen ja palomuurien muuraus. Ja kun talvella tilatut ikkunat ja ovetkin saadaan asennettua, alkaa pytinkimme toivottavasti pikkuhiljaa näyttää ihan oikealta talolta!

Kuluvan kesän lomat, kuten jo kolmen edellisenkin vuoden lomat, olemme pyhittäneet pytingille. Tänä kesänä jopa siinä määrin, että Oliver on ottanut töistä palkatonta vapaata ja laittanut yrityksensä hyllylle kesä-heinäkuun ajaksi, jolloin aikaa raksailulle jää kokonaiset yhdeksän viikkoa! Julma totuus kun on, että jos itse tienaa vähemmän kuin mitä raksamies maksaa, niin silloin kannattaa painaa itse hommia vaikka sitten apumiehenä tiiliä ja lautoja kantamalla. Itselläni "lomaa" on seitsemän viikkoa, joten toiveissa on ehtiä itse tekemään aika paljonkin! Ja jo kuluneiden kahden viikon perusteella voimme todeta, että tekemisen meininki on aika paljon totisempaa kuin koko projektissa tähän saakka, huh sentään.

Muttamutta. Ennenkuin mennään sen syvemmälle tämän kesän tekemisiin, palataan vielä kevään ensimmäisiin askeleisiin. Perustusten teon aikoihin tontilla tehtiin louhintatöitä, kun talon kellaritilaan tulevan teknisen tilan tieltä räjäytettiin pienesti kalliota. Syntyneet kivi- ja maakasat ovat lojuneet nurkissa nyt muutaman vuoden, ja ennenkuin niitä lähdettäisiin sen enempää tontille pengertämään, oli syytä ottaa talteen kiveä suunnitteilla olevaa vierasparkkipaikkaa reunustavaa kivimuuria varten. "Ottaa talteen" on tosin ehkä hieman väärä ilmaisu, oikeammin siis kuskata kivet toiselle puolelle tonttia ja rakentaa muuri, ei kai sitä sen enempää kannata ihmettelemään jäädä?

Isän kaivurista on jo monta kertaa projektin varrella ehditty iloitsemaan, ja niin tälläkin kertaa. Vaikka kottikärryhommat sopisivatkin perinnerakentamisen henkeen paremmin, niin selkä kyllä kiittää kaivuria kivien siirtämisestä tontin toisesta päästä toiseen. Ja kas näin tämä homma toimi;

Ja ohoh kun syntyikin näppärästi pientä kaunistusta vierasparkkipaikan ympärille, tuntevat sitten vieraat olonsa tervetulleeksi, toivomme. Ei muuta kuin tähän suuntaan siis!